Miksi haluaisin eläkeikää nostettavan?

Miksi eläkkeitä ylipäänsä maksetaan?

Otin kerran taksin Helsingistä kotikaupunkiini ja kuljettajaksi sattui Bangladeshistä Suomeen töihin tullut mies. Käytiin siinä matkan aikana läpi monta asiaa ja vaikka olen tiennyt, ettei kaikissa maissa ole mitään eläkejärjestelmää, niin siitä huolimatta sellaisen ihmisen tapaaminen, joka elättää vanhempiaan ajamalla Helsingissä taksia teki syvän vaikutuksen.

No, onhan tuo bangladeshilainen eläkejärjestelmä toimiva, jos on lapsia ja heillä riittävän hyväpalkkainen työ. Mutta lapset alkavat tukea vanhempiaan siinä vaiheessa, kun he eivät enää itse kykene palkalliseen työhön, mikä tietenkin voi johtua vanhuudesta mutta myös sairaudesta tai muusta työkyvyttömyydestä. Ymmärrettävä syy jonkilaiseen eläkejärjestelyyn.

Entäs sitten, jos Bangladeshissa haluaisi vain jäädä pitkän työuran jälkeen hiukan vapaalle? Olisivatko lapset valmiita maksamaan myös sen? Ehkä jossain tapauksessa, mutta luulen, että vanhempien olisi vaan pitänyt säästää sellainen vanhuudenloma, jos siihen olisivat kyenneet.

Ensimmäisen eläkejärjestelmätyyppi on tietenkin pakollinen hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa ei voida jättää ihmisiä heitteille, vaikka lienemme osaa eläkeläisistä jo heitteille jättämässä. Toinen tyyppi (hiukan vapaata työuran jälkeen) edellyttää jonkinlaisen ylijäämän syntyä työuran aikana. Ja lisäksi ylijäämän arvon pitäisi riittää koko eläkeiän.

Oma kotimainen systeemimme on varsin monimutkainen. Näin fyysikon mielestä periaate on kuitenkin selvä eli kaikista on pidettävä huolta ja jos haluaa ylimääräistä eläkettä se pitää itse maksaa – ainakin keskimäärin.

Eläkeikä ennallaan

Eläkeikä verrattuna elinikään on jatkuvasti laskenut, joten meidän tulisi säästää omaa eläkettämme varten aina vaan enemmän, emmekä varmuudella voi kuitenkaan taata noiden säästöjen säilymistä. Sen sijaan ilmeisesti täydellisen työkyvyttömyyden aika ei ole vastaavasti pidentynyt. On siis olemassa varsin suuri riski, että pitämällä eläkeiän ennallaan maksatamme lapsillamme ja lapsenlapsillamme omat mukavuuseläkkeemme sen lisäksi he joutuvat joka tapauksessa meistä huolehtimaan kun riittävän työkyttömiä ollaan.

Eläkeiän nosto

Eläkeiän nostamista ei liene syytä tehdä kertarysäyksellä vaan jaksottamalla se pidemmälle ajalle. Päätös olisi syytä kuitenkin tehdä pian. Moni vastustaa eläkeiän nostoa, sillä että on itse joutunut sairauseläkkeelle tai työttömäksi. Lienee syytä kysyä, mitä nämä ihmiset hyötyvät sitten siitä, että eläkkeelle menevät aikaisin myös täysin työkykyiset ja työelämään kelpaavat. Juuri heidän työllään on mahdollista luoda sitä säästöä, jolla huonompiosaisten eläkkeet maksetaan, sen lisäksi, että he säästävät omaa mukavuuseläkettään varten.

Tieteellisestä ajattelustani 1

Ihan pienenä

Kaiketi jo ennen kouluun menoa aloin olla kovin kiinnostunut tieteestä ja kannoin kirjastosta kotiin kaikenlaisia lapsille ja nuorille tarkoitettuja tieteellisiä opuksia; eritoten kiinnostavia olivat dinosaurukset ja tähtitiede. Voinee ajatella, että kaiken tuon takana oli pelkkä uteliaisuus ja tiedonhalu, mutta uteliaisuuttakin ajaa usein joku muu tarve. Mihin tarpeeseen siis vastaa tieteeseen perehtyminen? Ihan nuorena siinä ei ainakaan merkitse mitään menestyminen tai uran luominen.

Jos kiinnostus tieteeseen ei pohjaudu pelkkään uteliaisuuteen, vaan johonkin muuhun tarpeeseen, on tietenkin aiheellista pohtia mitä nämä muut tarpeet voivat vaikuttaa tieteelliseen ajatteluun. Itseäni ärsyttää aika lailla se, että tiede esitetään jonkinlaisena ihmismielen heikkouksista vapaana asiana ja siis suurempana totuutena kun se ehkä kohtuudella ansaitsisi. Pohditaanpa siis hetki kiinostusta tieteeseen oman henkilöhistoriani kautta.

Kansakoulussa

Kun opin kansakoulussa lukemaan, niin ensimmäinen kokonaan lukemani kirja oli koulun uskonnon kirja, josta en juurikaan mitään muista. Tieteellinen ja täsmällinen ajattelu puuttui muistaakseni koko koulutouhusta ja mieleeni on jäänyt kaksi huonoa muistoa:

1. Kysymys: Mikä pitää planeetat radallaan? Vastaukseni: Painovoima.Opettajan kommentti: Väärin meni, kun tarvitaan vielä keskipakoisvoima. (Vuosia myöhemmin suuresti arvostamani fysiikan professori Kaarle Kurki-Suoni kielsi fyysikoilta keskipakoisvoima sanan käytön; on vain keskeiskiihtyvyys eli tässä tapauksessa painovoima)
2. Kysymys: Luettele vuodenajat, niin voit lähteä aiemmin kotiin. Vastaus: Talvi, kevät, kesä ja syksy. Opettajan kommentti: Permutaation järjestys on oikea, mutta pitäisi aloitttaa keväästä. (Myöhemmin ymmärsin, että vaikka kello kiertää myötäpäivään ja samalla tavalla vuodenajata, niin minun päässäni oikea kiertosuunta on ollut vastapäivään (x-akselista kohti positiivista y-akselia) ja mielessäni talvi alkaa klo 11 (joulukuu) ja kiertyy sieltä klo 10 tai 9, josta alkaa maaliskuu; mielestäni aloituskohta oli klo 12 eli tuo kellon yläosa ja keskipäivä- tai yö eikä joku kumma kohta aamulla tai illalla)

Keskikoulussa

Silloin, kun minä olin nuori, niin kansakoulun neljän ensimmäisen luokan jälkeen mentiin keskikouluun, jossa sai opiskella montaa mukavaa ainetta, kuten biologiaa, historiaa ja maantiedettä. Kielistä en suoraan sanoen ollut kiinnostunut, vaikka aluksi pärjäsin niissä hyvin. Kuitenkin enemmän kuin biologiaa olisin kaivannut fysiikkaa tai edes tähtitiedettä, joihin jouduin sitten perehtymään (jälleen) kaupungin kirjastossa (kauppalasta oli tullut kaupunki). Verrattuna nykyhetkeen pikkukaupungin kirjastosta sai ehkä yhden prosentin tai promillen siitä tiedosta, joka nykyisin on samanikäisille tarjolla. Tein kuitenkin parhaani ja liityin myös paikalliseen Ursaan ja siellä pääsi ihan oikeasti katsomaan tähtiä ja planeettoja, ja näyttää niitä muillekin.

Tiedonhaluni ei siis kohdistunut tasaisesti kaikkeen, vaan enemmänkin koviin luonnontieteisiin, fysiikkaan, kemian ja tähtitieteeseen, sekä matematiikkaan. Mutta yhtälailla olin jo silloin kiinnostunut myös ihmistieteistä kuten historiasta ja hiukan myöhemmin (lukiossa) myös psykologiasta. Näen tämän asian ikäänkuin kellon näyttönä, jossa (jälleen vastapäivään kiertäen) keskipäivässä on fysiikka, jota seuraa kemia, muut luonnontieteet ja jossain klo kuudessa on biologia ja lääketiede, josta sitten noustaan ihmistieteisiin psykologian ja sosiologian kautta historiaan, joka onkin sitten ihan siinä fysiikan vieressä.

Koska koulu tarjosi tietoa vain kohtuudella ja kirjastokaan ei paljon enempää, niin luin kotonani olleita Tiedon portaita, joissa oli hienoja yksinopiskelua tukevia yhteenvetoja eri tieteenaloista. Tiedonhaluni oli kova, mutten osaa selittää, mikä siihen ajoi.

Lukiossa

Lukio tarjosi lopulta mahdollisuuden opiskella lempitiedettäni fysiikkaa, mutta pettymyksekseni opetus oli aika tylsää ja mitäänsanomatonta. Oikeastaan psykologia ja biologiakin (siis sellainen dna-biologia) oli kiinnostavampaa. Tein fysiikan tunneilla kielten harjoitustehtäviä, joita en oikein muulloin ehtinyt tehdä, ja vastasin riittävästi opettajan kysymyksiin, jotta sain niitä tehdä.

Ensimmäisen kosketukseni numeeriseen tieteeseen sain, kun ostin silloin, kun piti lukea yo-kirjoituksiin, HP-25  laskimen (maksoi 1 000 mk eli ehkä noin 700 euroa tätä nykyistä rahaa tai 120 tunnin bruttopalkan kesätöistä). Käytin kaiken aikani tuohon laskimeen ja ehdin lukemaan vain kolme tuntia päivässä. Onhan se mukavampaa tehdä jotain itse, kuin vaan lukea sitä mitä muut ovat tehneet. Aloin uskoa, että tieteellinen tieto tuo mukanaan jotain elämää suurempaa. Mitä? Se oli vielä auki.

Yliopistossa

Yliopistossa ensimmäinen havainto oli, että eihän sitä niin hyvä ollutkaan kuin lukiossa luuli, vaan hyviä on paljon muitakin. Lisäksi fysiikaa oli helppo päästä opiskelemaan, mutta valmistuminen oli vaikeampaa (ekasta fyysikan kurssistani sain itse täydet pisteet, mutta vain joka neljäs osallistuja sai hyväksytyn arvosanan). Innoissani ahmin tietoa ensimmäisen vuoden, joka päättyi monenmoisiin katastrofeihin, joiden mukana tuo usko tieteellisen tiedon tuomaan elämään alkoi myös horjua.

Nuorena tutkijana

Nuorena tutkijana pitää vain yrittää ponnistella urallaan eteenpäin ja kriittisyys pitäisi varata kokeneemmille, joilla ei aina ole niin kriittisyyteen enää halua. Suuri havainto on tietenkin se, että oppikirja tasoinen tieto ei uusien ongelmien ratkaisussa riitä ja tieteessä pitäisi jotain uutta tehdä. Se uusi vaan vaikuttaa niin kovin sekavalta ja vaikealta. Eikä siellä tieteessä tullut vastaan mitään elämää suurempaa, vaan vaikeita ja vielä vaikeammin tutkittavia ja ymmärrettäviä asioita.

Jätin yliopiston, koska toimeni siellä oli päätoiminen tuntiopettaja, joilla ei tuntunut silloin olevan mitään tulevaisuutta, ja lähdin valtion tutkimuslaitokseen töihin. Ja samalla vaihdoin kokonaan alaa, joka on oikeastaan aika avartavaa, joskaan ei ongelmatonta.

Väitelleenä

Yliopistossa työskennellen väitöskirja on kova vaan ei tavaton urakka, mutta muualla vaikka työtehtävät liittyisivät tutkimukseen väitöskirjan teko voi viedä hapoille - etenkin jos on vaihtanut alaa lisensiaatintutkinnon jälkeen. Sitenpä se onkin sitten sitä mukavampaa, kun sen lopulta saa valmiiksi ja voi paljon vapauteneemmin keskittyä kulloinkin meneillään olevaan tutkimukseen. Samalla tutkimuksen tekeminen arkipäiväistyy ja suurin osa alkaa olla rahoituksesta ja asemasta kilpailua, mutta jos ei tuossa kilpailussa pärjää, ei voi myöskään säilyttää itsenäisyyttään tutkijana.

Itse vaihdoin vähän väittelyn jälkeen jälleen alaa, mutten työpaikka. Jälleen avartava kokemus, mutta myös monenlaisiin turbulensseihin johtanut päätös. Avarsin myös itseäni lukemalla filosofian, psykologiankirjallisuutta. Hämmentävää filosofiassa oli se, kuinka paljon monia asioita on jo ehditty pohtia. Ei ole helppo esittää ihan uusia kysymyksiä.

Dosenttina

Luonnolisena jatkumona väittelylle minua pyydettiin dosentiksi ja samalla sain kohtuullisen tittelin töissäkin. Liekö sitten kohtalonivaa, mutta hiukan tämän jälkeen jouduin jälleen vaihtamaan alaa pariinkiin otteeseen, mikä luonnollisesti avartaa näkemystä tieteentekoon, mutta on samalla aika raskasta. Noissa kuvioissa mielestäni alkoi lopullisesti haihtua kuva tutkijoista totuuden etsijöinä. Tiede voi ja johtaakin kokonaisuutena totuuteen (tieteen saavutettavissa olevan tiedon osalta), mutta tieteentekijöillä voi olla paremminkin mielessä oma menestys tai jotain muuta kuin totuuden etsintä. Voihan olla, että tieteen kannalta on parempikin, ettei sitä tehdä tieteen vaan menestymisen tähden, koska silloin omat motiivit ja yhteisön tavoite ovat erilaisia. Tieteellinen tieto tulee ikään kuin sivutuotteena. Tieteellinen tieto on mukavaa lueskella ja siitä voi nauttia, mutta samalla olen ainakin itse menettänyt uskon siihen, että tiedänpä kuinka paljon vaan, niin siihen epämääräiseen nuoruuden kaipuuseen jostain suuremmasta en pääse.

Professorina

Niin kuin monelle tutkijalle lopulta käy, niin minustakin tuli professori, jonka ajasta suurin osa kuluu rahoituksen hankkimiseen ja loppu aika tieteellisen lähestymistavan puolustamiseen. Olen alkanut ymmärtää kuinka tärkeää kuitenkin olisi selvittää tosiasiat, silloin kun on edes pieni mahdollisuus siihen, ja rakentaa ajattelua noihin jollakin tavalla varmoihin, tieteen todistamiin, tosiseikkoihin. Kovin vähän saavutetaan, kun tiede alistetaan muille päämäärille kuten politiikan, uskonnon tai muiden aatteiden tueksi. Ei tiede sinällään tuota tai sillä ei ole tavoitetta häiritä mitään aatetta, mutta yhtä vähän tieteen tarkoitus on olla minkään aatteen tukenakaan. Hienoa olisi, jos tiedettä saisi tehdä omien itsekkäiden pyyteidensä ajamana, koska usein henkilökohtainen menestyminen, uuden oppimisen ilo tai vaan mukanaolo uusissa asioissa voivat olla parempia ohjausvoimia tieteelle kuin kaikenlaiset suuret aatteet, jotka sitä yrittävät valjastaa käyttöönsä.