Helsingin yliopisto 27.1.2016

Oma pääasiallinen ja pitkäaikainen työnantajani VTT joutui aloittamaan ensimmäiset yt-neuvottelunsa vuonna 1993. Niiden seurauksena sai lähteä noin 300 henkeä. Olin silloin aktiivisesti mukana henkilöstön edustajana. Sen jälkeen on ollut monta yt-kierrosta ja moni tuttu ja pari parhaimmista ystävistäni on saanut lähteä. Kuitenkin väkeä on otettu myös lisää, joten ennen vuotta 2013 organisaatiomme koko pysyi noin 3 000 työntekijän paikkeilla, joten työpaikkoja ei oikeasti menetetty vaan organisaatio vain vaihtoi muotoaan pysyäkseen kehityksessä mukana. Viime vuosina väen määräkin on vähentynyt.

Samaan aikaan kaikki tutkimuslaitokset vähentävät väkeään kuten myös useimmat yliopistot. Oma yliopistoni ilmoittaa tämän kirjoittamisen jälkeisenä päivänä (27.1.2016) tutkimus- ja opetushenkilöstönsä vähennyksistä; tukihenkilöstön suurista leikkauksista on jo ilmoitettu.

Kilpailu rahoituksesta on kiristynyt Suomen lisäksi myös EU-alueella, eikä rahoituksen kasvua ole näkyvissä lisävuosina. Yritän ohjata viittä nuorta tutkijaa tohtoreiksi, mutta pieni epätoivo alkaa vallata mieltä, vaikka tietenkin käymme kaikki mahdolliset rahoituslähteet huolella läpi, jotta heillä olisi valmiina tohtoreina mahdollisuudet jatkaa tutkimustyötä. Osa jatkaa varmuudella, mutta yhä suurempi uhka alkaa olla, että osan pitää työllistyä jossain muissa töissä.

En kirjoita tätä valittaakseni tai edes pyytääkseni lisää rahaa, vaan kertoakseni kuinka vaikeana tällainen ikääntynyt fyysikko Suomen tilanteen näkee. Tutkimus- ja opetusorganisaatiot ovat nyt pienenemässä, vaikka samalla pitäisi kehittää uutta osaamista ja uusia osaajia.

Haluan kertoa tukeni oman yliopistoni väelle! 

Paikkaansa etsimässä

Syyslukukauden alku Lohjan yhteislyseossa 1972: Olen 14 vuoden ikäinen ja menossa viidennelle luokalle oppikoulussa, mutta joudun menemään rehtorin luo kysymään, että mihin luokkaan menen. Hän vastaa, että käy koputtelemassa kaikkien viidensien luokkien ovia ja kysele minne mahtuu. A-luokkaan en kelpaa, eikä B ota vastaan, mutta jo C:n kohdalla tärppää. Minusta tulee V C -luokan oppilas.

Luokassamme on 41 oppilasta, joista vain yhdeksän on poikia, mutta sen paremmin tyttöjä kuin poikiakaan en tunne: minun kun kuuluisi olla IV A luokalla, johon kuuluin oppikoulu-urani kolme ensimmäistä vuotta. Putosin A-luokasta C-luokkaan kertaheitolla.

Mitenkäs näin pääsi käymään? Sekä koulu että äitini oli huolissaan motivaatiostani, josta on oltu sen jälkeen lukemattomia kertoja huolissaan, kun en kai osaa hötkyillä tarpeeksi. Joka tapauksessa minulle ehdotettiin yhden luokan yli hyppäämistä, ja kun se oli kumminkin urhoollisempi vaihtoehto kuin jäädä paikoilleen hyväksyin ehdotuksen. Ja näin on tullut myöhemminkin valittua mahdollisuuksista vaikeampi tai vaikein, jos vaihtoehtoja on ollut tarjolla.

Hyvin se lopulta meni. Matematiikka oli helppoa oppia ja pienellä valheellisuudella sain hiukan ansaitsemaani paremman arvosanan. Reaaliaineissa olen aina ollut hyvä. Ainekirjoituksen aiheet olivat kannaltani mahdottomia (Miksi piti muuten ainetta edes kirjoittaa?), mutta Lohjan linnusto ilman mitään tietoja linnuista oli rakenteellisesti oikein, mutta sisällöltään tyhjä – hyväksyttiin kumminkin.

Kielissä kävi ihan hullunmylly, kun oma ikäluokkani oli aloittanut englannin ensimmäisellä luokalla, mutta ihan eri kirjalla kuin tämä toisena vuotena aloittanut, mutta vuoden pidempään opiskellut, ikäluokka. Ruotsia uudet luokkatoverini olivat lukeneet neljä vuotta oman kahta vuottani vastaan. Neljännen luokan kesäkokeet kumminkin suoritin.

Uudessa luokassa, uusien kavereiden kanssa ja uusia kielten oppikirjoja tavaten olisi toivonut edes pientä ymmärrystä osakseni ja hiukan aikaa tavoittaa muut. Sitä ei sallittu ja minäpä lopetin kielten opiskelun kokonaan: en lukenut sanakokeisiin, en lukenut muihinkaan kokeisiin ja tuijotin tunnilla synkkänä pulpetin kantta. Tinkimättömyyteni palkittiin ruhtinaallisesti ja sait ehdot sekä englannin että ruotsin kielestä, mutta suoritin ne menestyksellä samana päivänä (kävin välillä kotona tunnin nokosilla).

Lukiossa opin taktikoimaan ja ottamaan sen aikaisen yhdeksän pisteen sijaan mieluummin huonosta tyylistä kaksi kahden pisteen virhettä tai yhden kuuden pisteen virheen. Loppu hyvin kaikki hyvin, joten kirjoitin kummastakin cum lauden, vaikka tavoite oli korkeammalla, mutta esteestä tavoitteen pääsemisen välillä kertoo toinen tarina.

Jotkut meistä ovat ikään kuin aina oikealla paikalla, eikä heidän tarvitse, tai ainakin luulen niin, pohtia koko ajan omaa paikkaansa ja omien valintojen vaikeita seurauksia (cl kielistä ja hiukan alentunut keskiarvo veivät minut Helsingin yliopistoon fysiikkaa lukemaan Teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan tai lääketieteen sijaan). Tuon valinnan, jonka yritin saada kääntymään toiseksi, seuraamuksista ei kerro yksi tarina vaan lähes koko blogini sisältö. Paikkaani olen saanut sitten etsiä ja etsintä jatkuu edelleen. Lohduttakoon tämä tieto muita paikan etsijöitä.

Tämä tarina on tosi ja todistan sen neljällä kuvalla.

Blogisti pohtii kaiken olemusta

Tiede on meidän kielellämme kaikkea yliopistossa opetettavaa kuten kemiaa, filosofiaa, geologiaa, lingvistiikkaa, fysiikkaa ja anatomiaa, mutta joidenkin mielestä siihen ei kuulu matematiikka ja logiikka, vaikka niitä monessa yliopistossa opetetaan. Uskonnot ja aatteet eivät ole tiedettä, kuten eivät taiteetkaan, mutta tiede yrittää niitä kaikkea hallita. Joillain muilla kielillä tiede (science) on vain luonnontiedettä. Siis tiede, taide ja aatteet, joita tuo ensimmäinen haluaa, jos ei hallita, niin palauttaa atomien, elektronien, kvarkkien ja lopulta aika-avaruuden luovien kvanttioperaattoreiden avulla ymmärrettäväksi.

Olen fyysikko ja nuorena opiskelin teoreettista fysiikkaa, ja kun ihmistä usein jäävät vaivaamaan nuorena kesken jääneet, niin luen joskus (yleensä iltaisin ja öisin, ei kovin usein työaikana) kvanttigravitaation perusoppikirjoja alan tutkijoille. Vaikeaa niistä on enää kunnon ymmärrystä saada, kun ajattelusta suurin osa kuluu rahan hakemiseen ja sen käytöstä raportoimiseen – siinä välissä on nuoria lahjakkaita ihmisiä tekemässä. Nuorena uskoin lujasti, että fysiikan lakeihin on kätketty, jokin minulta vielä salaan jäänyt, tarkoitus. En enää usko niin, mutten haluaa vanhasta rakkaudesta luopuakaan.

Yritän tehdä taidetta, maalata ja kirjoittaa tätä blogia niin, että ainakin omasta mielestäni jotkut sanat olisivat hyvässä järjestyksessä. Osallistuin luonnontieteen ja teologian väliseen keskusteluun, ja olen oppinut siitä tavattomasti. Uusin kysymys on tieteen ja taiteen suhde. Pitääkö siitä edes keskustella? Taide ja aatteet ovat aina eläneet yhdessä.

Tiede hamuaa meistä otettaan ja tarttuu arkiseen elämäämme monin kourin ledivaloineen ja taloustieteen vaatimuksineen. Elämämme hienoimmat asiat ovat kumminkin usein enemmän aatteiden ja taiteen puolella kuin tieteen. Miten osaisimme elää kaiken tämän kanssa?