Hyvä ihminen työilmapiiriä pilaamassa

Hyvä ihminen. Millainen on hyvä ihminen? Hyviä ihmisiä on olemassa ja heidän hyvyytensä on hyödyksi ja iloksi monille, mutta sitten on joukko ihmisiä, jotka itse pitävät itseään hyvinä, ja oikeastaan parempina kuin muut ihmiset. Suurin osa tästä joukosta ei aiheuta suurta haittaa meille muille, huonommille, mutta pahimmassa tapauksessa harmit ovat moninaisia ja tilanteen korjaaminen vaikeaa, jollei mahdotonta.

Itseään hyvänä pitäminen on äärimmilleen vietynä samanlaista fundamentalismia kuin tavataan uskonnollisissa yhteisöissä ja politiikassa, koska on vain yksi totuus, vain yksi on oikeassa ja tätä totuutta ja oikeassa olemista pitää julistaa muille.

Hyvä ihminen tekee usein paljon työtä ollakseen hyvä, ja saa tästä kaipaamaansa tunnustusta ja kiitosta, jota saadessaan saattaa alkaa vielä enemmän korostaa omaa erinomaisuuttaan ja sitä kuinka sitoutuneesti ja uhrautuvasti toimii vaikkapa työantajansa eduksi. Samalla hän viestii kuinka vähän muut ovat sitoutuneet, eivätkä uhraudu yhteisen edun takia. Uskon, että alkuvaiheessa suuri osa panostuksesta ja uhrista on totta, mutta vuosien saatossa todellisuus ja henkilön oma käsitys alkavat irtautua toisistaan.

Jos sitten tulee sitten se päivä, jolloin hyvän ihmisen ympäristö alkaa käsittää hyvyyden taakse kätketyn oman edun tavoittelun ja muiden edun vähättelyn, ja se päivä tulee, niin mitä me voimme tehdä asialle. Pahan ja ilkeän ihmisen kanssa on helppo väitellä ja kiistellä, ja sille saa myös yhteisön tuen, mutta oletko yrittänyt kiistellä hyvän ihmisen kanssa? Toivottavasti et, sillä hyvän kanssa poikkiteloin asettuva on ymmärtämätön, pahansuopa, omaa etuaan ajava ja kaikella tapaa paha, joten tällaisen henkilön olisi parempi vain olla hiljaa ja tyytyä hyvän tai pahimmillaan hyvien tahtoon.

Oikein vaikeassa tilanteessa hyvää vastustava ei saa sanoa mitään hyvää vastustavaa, kun taas hyvän henkilön sallitaan huutaa ja melskata mielin määrin, koska hän tekee sen vain hyvässä tarkoituksessa, ajaa vain hyvää ja ajattelee kaikkien parasta, joskin usein erittän karkealla tavalla.

Olen tavannut hyviä ihmisiä yhdistyksissä, joita he yleensä ajavat tuhoon, sekä työelämässä, jossa he lopulta ottavat kaiken vallan jopa esimiestensä yli ja laskevat työtehoa ja -iloa varsin tehokkaasti; hyviä ihmisiä uskonnollisissa yhteisöissä en viitsi kommentoida, koska asiaa on jo käsitelty varsin paljon kirjallisuudessa ja lehdistössä, ja näillä ihmisillä on yleensä itse jumalakin omissa taustajoukoissaan.

Siihen aikaan Suomi täytti vasta 60 vuotta

Hanko 6.12.1977: Kolmekymmentä nuorta miestä (mukana tuleva Mauno Koiviston vävypoika) sankarihaudoilla pistimet kiinnitettyinä, voisiko noin pientä joukkoa nimittää jopa kunniakomppaniaksi? Suurin osa taitaa pelätä vasemmalla puolella olevan alikersantin pistintä, jonka terävä kärki liikkuu varsin lähellä omaa vasenta silmää - eteen ja olalle vie -komentojen jälkeen. Mitään ei kuitenkaan satu ja Jumala ompi linnamme -virrenkin laulamme, jollei oikealla sävelellä niin kumminkin sanoilla.

Hangon rannikkopatteristo valitsi sankarihaudoille parhaan osastonsa, Hästö-Busön linnakesaarella majailevan aliupseerikoulun, joka oikeastaan oli jo päättynyt, kaikki oli ylennetty alikersanteiksi, tulevat sijoitukset kerrottu, lomat pidetty ja jäljellä oli enää 60-vuotista itsenäisyyttään juhlivan Suomen tilaisuuksiin osallistuminen ja etenkin tuo kunniavartio. Koululla oli pidetty hyvää kuria ja järjestystä (muun muassa kolmen kilometrin aamulenkki viiden minuutin kuluttua herätyksestä - valmistautumista yhteen Suomen suurimmista sodanjälkeisistä sotaharjoituksista, Harjoitus 77, jossa pääsimme toimimaan suomalaisen merijalkaväen, rannikkojääkärien, loppusodan tulenjohtajina - HS:n aikakone kertoo lisää Hiidenveden ylityksestämme), joten olin oikeastaan hiukan järkyttynyt, kun palasin lomaltani saarelle pari päivää huonompien jälkeen ja pari päivää parhaita ennen, kaikesta epäjärjestyksestä, jonka armeija salli siirtoa odotellessa.

Pahin pelko oli kuitenkin vasta edessä, kun Hangosta piti kuljettaa meidät K-veneellä takaisin Hästö Busön saarelle - talvimyrskyssä. Internetistä (kts. Hangon pts edellä) löysin muun muassa tällaisen kuvauksen kalustosta: ” Teräsrakenteisia Y-veneitä (yhteysvene) ja K-veneitä (kuljetusvene) saatiin 1960-luvulta alkaen. Ne olivat suuri parannus, vaikka olivatkin lähinnä veden pinnalla kulkevia konehuoneita.” Pahempiakin tarinoita on tarjolla, mutten niistä vuonna 1977 tienyt mitään. Tunsin oloni paremmaksi kovassa myrkyssä, jos seisoin ohjaamosta alas konehuoneeseen vievillä portailla ja katselin aaltoja, jotka ainakin muistikuvissa olivat veneen korkuisia. Sotilailla oli tosiaan valittu tila, ja puupenkit, veneen ruumassa, jonka keskellä oli meluisa dieselmoottori, joka tarinan mukaan oli samanlainen kuin lättähattujunissa.

Tuosta reissusta kuitenkin selvittiin, tavarat luovutettiin ja meidät kuljetettiin paremman sään vallitessa Lappopohjan satamaan, josta matka jatkui: itse päädyin Santahamimaan Rannikkotykistökouluun Reserviupseerikurssille 156. Santahamina liittyy nykyisyyteen sillä tavoin, että lähes päivittäin saan kuunnella ampumista saarella, vaikka isoimmat aseet ovat joko kokonaan vaienneet tai vaikenemassa, kun rannikkotykistö lopetetaan aikansa eläneenä. Santahaminasta saimme myös päivällisen jälkeen lähteä vapaasti Helsingin keskustaan - bussilla 86, jonka numeron muistin vielä hyvin, kun aloin käyttää bussia 85 kotimatkoihini.

Myöhästyimme kuitenkin Ratekosta päivän verran, emmekä olleet mukana koulutuksessa, kun varuskunnan tavat kerrottiin, joten sain moitteet ruokalassa heti alkuun: ”Eikö upseerioppilas tiedä miten pöydästä noustaan?”, ”En tiedä herra yliluutnantti!” ei ollut oikea, vaikka tosi vastaus. Saman päivänä lisäksi huomautus oppitunnilla nukkumisesta - kahdesti.

Muistan hyvällä kouluttajiani majuri Laaksoa, ylivääpeli Periahoa ja kersantti Muuroa, joista kahden jälkimmäisen kanssa olin myös Säkylässä alokkaita kouluttamassa, ja ylivääpeli Muuron tapasin muutamaan otteeseen kertausharjoituksissa. Majuri Laakso oli mukana vuoden 1968 selkkauksesta (kts. sivu 20), josta on kerrottu televisiossakin: Russarön päällikkönä ja kapteeni Laakso joutui varautumaan ampumaan varoituslaukauksia Suomen aluevesille tunkeutuvalle Neuvostoliiton sotalaivalle, jonka kannella oltiin kuitenkin paraativarustuksessa. Laakso kuvasi meille tapahtuman kulkua koulutuksemme aikana. Hän myös huomautti virren veisuuta harjoitellessamme, että sävel oli kuin Maamme-laulusta, mutta sanoista tunnisti.

Kesäaika nopeasti ja hitaasti ajateltuna

Jo joutui kesäaika
ja illat piteni.
Kauheesti joka kerta
nukuttaa nousuni.
Nyt kolotustaan suopi
tuo nousu aikainen,
se huonon tuuleen tuopi
ja kiukun eloisan.

Olen aina pitänyt kesäajasta, mutta yritän yllä ymmärtää tuntuja monissa muissa ihmisissä. Kesäaika ja kellojen siirtäminen ovat kaksi erillistä asiaa. Tutkikaamme Euroopan maiden kaupunkeja, tänään aprillipäivänä 1.4.2017 (aurinko nousee, laskee; päivän pituus aurinko etelässä, kansantuote):

	nousu	lasku	pituus	keskipäivä	kansantuote
Tukholma	6.13	19.30	13.17	12.51	48 199
Lontoo	6.35	19.34	12.59	13.04	41 499
Helsinki	6.44	20.03	13.19	13.23	41 109
Pariisi	7.28	20.21	12.53	13.54	41 476
Madrid	7.58	20.39	12.41	14.18	34 861

Auringon kulku: Ilmatieteen laitoksen mobiilisääsovellus, Versio 2.0.6, iPhone

Kansantuote (kv. dollareina):  https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_countries_by_GDP_(PPP)_per_capita

Päivä on siis tässä vaiheessa lyhyin Madridissa, jossa aurinko nousi hiukan ennen klo kahdeksaa, kun Tukholmassa aurinko oli ylhäällä jo heti klo kuuden jälkeen. Auringon laskussa ero on pienempi eli Madridissa vain noin tunti myöhemmin kuin Tukholmassa. Keskipäivä on Tukholmassa vähän ennen klo yhtä (talviaikaan täsmälleen keskipäivällä, mutta se ei suoraan tarkoita samaa kuin talvella, koska keskipäivän paikka liikkuu vuoden myötä). Lontoossa aurinko nousee toiseksi aikaisemmin ja vain hiukan ennen kuin Helsingissä, mutta ero kasvaa illalla puoleen tuntiin. Pariisi on puolisen tuntia edellä Madridia. Helsinki ei siis aprillipäivänä ole mitenkään ääripäissä - talviajassa aurinko nousisi jo ennen klo kuutta ja laskisi heti klo 19 jälkeen. Keskipäivä on Tukholmassa vähän ennen klo yhtä, mutta Madridissa reilusti klo kahden jälkeen.

Talviajan vastustajien tueksi olen lisännyt arvion kansantuotteesta per kapita kussakin maassa, ja selvästi näkee, että ”Illan virkku, aamun torkku, se tapa maan hävittää” pitää paikkansa, jos herääminen seuraa auringon liikkeitä.

Kokonaan toinen tarina on sitten kellojen siirtäminen.

Olen itse aina kesäajasta pitänyt, joten:

Jo joutui kesäaika
ja illat piteni.
Iloisesti joka kerta
reipastuu iltani.
Nyt säteilyään suopi
taas lasku auringon,
se hyvän tuulen tuopi
ja mielen lokoisan.

Fyysikko muuttaa Helsinkiin

Syntymäkotipaikkani on Helsingin maalaiskunta, armeijan mielestä Vantaa ja kirkonkirkoissa Helsingin pitäjä, mutten ole ennen kesää 2016 oikeastaan asunut Lohjan ulkopuolella - hetken aikaa toki teekkarikylässä Otaniemessä (ja armeija kuljetti minua, jollei Hangosta Petsamoon, niin kumminkin Säkylään). Joten lukijani eivät yllättyne pitkästä hiljaisuudesta blogin pidossa, jos tunnustan muuttaneeni Helsinkiin, Jollakseen meren rannalle, omakotitalosta kerrostaloon yksin asumisesta kaksin asumiseen.

Kaikenlaista kommentoitavaa olisi viimeisen vuoden aikana ollut, mutta tauko blogin pidosta voi olla jopa aiheellista ja tehdä hyvää sen pitäjälle ja säästää lukijoita.

Lohja ei voi kovin hyvin: väkiluku laskee jo useampaa vuotta peräjälkeen, syntyvyys on alhainen ja monet hankkeet kuten kaksi uutta ostoskeskusta ovat vaikeuksissa. Oma muuttoni toi nettona kolme lohjalaista lisää ja arvelen, että verokertymä saattoi jopa nousta, joten sikäli hyvällä mielellä, etten ole ongelmia lisäämässä.

Helsinki sen sijaan on kasvussa ja rakennustyötämaita on ympäri kaupunkia, johon luen myös Espoon tai ainakin sen Helsinkiä lähellä olevat alueet kuten Tapiolan ja Otaniemen, jossa on oma työpaikkani ollut kohta 30 vuotta, joskin välillä virkavapaalla sieltä. Muuttaessani Jollakseen oletin länsimetron olevan käytössä elokuun puolessa välissä, vaikka Otaniemen aseman vaikutti, jos ei ihan puolivalmiilta, niin kuitenkin keskeneräiseltä. Helsingin sisäinen liikenne on kuitenkin varsin ruuhkatonta (totuin säännölliseen ruuhkaan Turun väylällä, joten on niitäkin pääkaupunkiseudulla), joten töihin pääsee hyvin omalla autolla (35-45 min), julkisella liikenteellä (kävely-85-metro-102 noin tunnissa) ja pyörällä (20 km, ja reilu tunti näytti menevän). Jollas on kaunis meren lähes kokonaan ympäröimä metsäinen saareke (vain kapea kannas yhdistää Laajasalon saareen). Luulin, ettei juuri kukaan tiedä missä Jollas on, mutta olin pahasti väärässä - kyse oli puutteesta omissa tiedoissani.

En kuitenkaan muuta blogini nimeä vielä, sillä mitenkäs sitä pikkukaupungin mielenlaadusta eroon pääsisi.