Irtisanomisia kolmella vuosikymmenellä

Usein sen kuulee puhelimessa, joskus lounaalla, ja joskus olen tiennyt sen ennen kuin henkilö itse. Omalle kohdalle se ei ole (vielä) sattunut, vaikka on saattanut olla lähelläkin, joten ei ole tarvinnut kellekään soitella. Omalla työpaikallani asia alkoi vuonna 1993, mutta muistan hyvin myös vuodet 2002 ja 2013. Huomenna (27.10.2014) se taas alkaa.

Vuonna 2002 lähdin virkavapaalle kesäkuun alussa tutkimusryhmän päällikön paikalta. Olin lähdössä vanhempieni pihasta, kun akavalaisten luottamusmies soitti ja alkoi kysellä kahdesta alaisestani taustatietoja – heillä oli irtisanominen edessä. Vastasin, että ”kiva kuulla... Ei kun, miten tän nyt sanoo. Hyvä tietää, että voin taustoittaa”. Eihän siinä mikään ole koskaan auttanut. Toista näistä kavereista kykenin myöhemmin auttamaan saamaan töitä.

Vuonna 1993 istuttiin lounaalla ja yhden päällikön alainen alkoi kovin myötämielisen keskustelun esimiehensä kanssa; hän oli vaan myöhässä, koska irtisanominen odotti, mutta hän ei vielä tiennyt, mutta minä, värvätty yt-neuvottelija tiesin jo. Siitä tuli ikävä olo. Kaveria ei sitten irtisanottu, vaan hänestä tuli määräaikainen ja monen vuoden päästä palasi vakituiseen työsuhteeseen. Tuo 1993 kierros oli ensimmäinen minun töissäni, ja kaiken kaikkiaan 300 hengen työt katosivat. Omasta yksiköstäni katosi seitsemän eli joka kymmenes työpaikka, ja yksikkö hajotettiin ympäri organisaatiota. Yritin värvättynä yt-neuvottelijan puolustaa omiani, kun pomot luovuttivat, ja tukenani minulla oli ay-aktiivi, laborantti. Kai me jotain saatiin aikaan, etenkin kun oma päällikköni tuli viime hetkellä avuksi; tappioksi meni verenpainearvojen nousu 15 pykälällä, kun oikeasti kotona oli vaikeaa ja väitöskirja olisi pitänyt tehdä loppuun.

Olen huomenna menossa Ruotsiin, jossa olimme ostamassa rippipukua nuoremmalle tyttärelleni vuonna 2003 ja puvun sovitus oli juuri pahimmassa vaiheessa, kun puhelin soi ja hyvä ystäväni ja kollegani soitti saaneensa potkut. Pakko siinä sitten oli puhua, vaikka tyttärille isän kiinnostuksen kohteen vaihtuminen yllättäen ei tuntunut mukavalta.

Kesällä 2013 oli vielä parempi ystävä kyseessä ja hän kertoi asiasta lounaamme puolessa välissä. Sen jälkeen oli 17 raskasta päivää ennen kuin prosessin ensimmäinen vaihe eli työaikapäätteen viimeinen leimaus oli tehty.

Vuonna 1993 en vielä ymmärtänyt asian vaikeutta, mutta 20 vuotta elämää on antanut ymmärrystä siitä kuin vaikeaa asia on kyseessä, kun usein vuosikymmenien työn jälkeen saat tiedon, että olet tarpeeton. Se on oikeastaan raskasta henkistä väkivaltaa, josta seuraa myös fyysisiä oireita, unettomuutta jne. Väkivallan kohteelle toivoisin hyvää ja asiallista kohtelua, jos kerran on pakko päättää työsuhde, niin voisi sen tehdä edes asiallisesti. Lisäksi toivoisin mahdollisuutta pitää läksiäiset ja antaa koko yhteisön surra menetyksiään.

Mutta huomenna siis odotan jälleen kerran ainakin yhtä soittoa ja tällä kertaa taas Ruotsiin.

Srk-vaalit 2014: Miesten ikiaikainen ylivertaisuus

Naispappeus tai virallisesti virkakysymys (”suoraselkäinen” tapa kiertää vaikea asia ja siitä kertova toinen yhdyssana) on edelleen hankala aihe luterilaisessakin kirkossa (Kari Kuulan puolustava kirjoitus blogini teologisena osiona). Olen itse muistini mukaan kannattanut naispappeutta aina, mutta siihen on ehkä syynsä. En aio ottaa teologista kantaa, koska olen luonnontieteilijä.

Olen kasvanut ja elänyt vahvojen naisten ympäröimänä, joten naisten kaikenpuolinen tasa-arvoisuus on tuntunut pikemminkin itsestään selvyydeltä: kahdella tädilläni oli auto 60-luvulla ja toinen ajoi autolla (ei omallaan) halki Yhdysvaltojen samalla vuosikymmenellä.

Moni tuntemani mies kuitenkin pitää itseään ja miessukupuolta ylipäänsä täysin ylivertaisena. 90-luvulla silloisessa (ja samassa paikassa olen edelleen) täysin rapakuntoiset, siis niin fyysisesti kuin henkisesti, miehet arvostelivat naispuolisia työkumppaneita, jotka silloisen nuoren miehen silmissä näyttivät sekä fyysisesti että henkisesti vahvoilta, ja jotka sen osoittivat myös työpanoksellaan.

On kieltämättä totta, vaikkei sen pitäisi pappeuteen vaikuttaa, että miehillä on tukeva enemmistö vaikkapa nobelistien joukossa. Luin mielenkiintoisen selityksen tähän Nassim Tabebin kirjassa Antihauras: olettakaamme, että naiset ja miehet ovat yhtä kyvykkäitä tai sallikaamme (havaintojeni mukaisesti) että naiset ovat keskimäärin miehiä älykkäämpiä, mutta samalla oletamme miesten joukossa hajonnan olevan suurempi kuin naisten joukossa. Siten miesten joukossa on selvästi suurempi joukko sekä huippuälykkäitä että ympäri typeriä. Väite on Nassimin mukaan vaarallinen ja on johtanut yliopiston rehtorin eroon Englannissa, joten en minäkään väitä sen olevan totta. Mutta ehkä juuri tuolla perusteella miessukupuoli tuomitaan sekä rentuiksi että naisia kyvykkäämmiksi, ja tehdään se virheellinen johtopäätös, että KAIKKI naiset ovat miehiä kyvyttömämpiä, koska on olemassa MUUTAMA kaikkia naisia kyvykkäämpi mies. Se, että onko tällaisella kyvykkyydellä mitään tekemistä pappina toimisen kanssa, kun Nobeleita jaetaan Kirkon toiminnassa varsin harvakseltaan.

Itse ajattelen, että pappeuden rajoittamisella ei ole niinkään raamatullista kuin evoluutiobiologinen pohja, ja ongelmaksi muodostuu se, että naispappeuden vastustajat vastustavat myös evoluutiota; mies tehtiin luomakunnan herraksi ja suut suppoon siltä, joka muuta väittää.

Näillä perusteilla olen mukana Tulkaa kaikki liikkeen toiminnassa.

Elämäni HCM-kisat

Vuoden 1999 heinäkuussa tein ensimmäisen puolitriatlonkisani Joroisissa ja olin suunnitellut Helsinki City Maratonia (HCM) elokuulle. Tein kumminkin pitkän pyörälenkin, jolla väsähdin, ja menin siitä suoraan isäni synttäreille (10.8.), joilla yleensä jotain juodaankin. Liekö sitten puutteellinen palautuminen Joroisten kisasta yhdistettynä viikonlopun tapahtumiin tai myyräkuume, niin joka tapauksessa sain korkean kuumeen (40) ja erittäin kovat kivut. Yritin käydä töissä loppuviikosta, mutta kävin lopulta lääkärissä perjantaina ja minut määrättiin sairauslomalle toista kertaa elämässäni. Menin kotiin ja sohvalle perjantaina puolen päivän jälkeen ja nousin siitä maanantai-iltana. HCM olisi ollut lauantaina, mutta silloin jaksoin juuri ja juuri kävellä sohvalta vessaan.Tuskissani luin kumminkin epälineaarisista tilastollisista menetelmistä, joita olen sittemmin työssäni tarvinnut.

Triatlonit ja maratonit unohtuivat kahdeksaksi vuodeksi muiden huolien alle, mutta 2007 olin jälleen Joroisissa ja HCM:llä. Joroisissa pääsin maaliin. Maratonia edeltävinä päivinä vatsa alkoi vaivata ja jalat krampata; sykemittarin paristo nyykähti startissa; muuten meni mukavasti. Kävin kympin kohdalla toiletissa, mutta puolimatkaan tulin ajassa 2.01, mutta vatsa petti toisen kerran sen jälkeen, ja tauon jälkeen startatessa toinen pohje kramppasi. Taisi muuten olla sama pohje, joka kramppasi Joroisten kisan pyöräilyn lopussa, kun vaihdoin juottopaikalle tullessa ylämäkeen ajettaessa isommalle pienemmän sijaan; ajoin sitten toisella jalalla viimeiset 15 km. Kävelin aluksi, mutta sitten hyökkäsin radalta syrjään ja hieroin pohjetta, mutta sekään ei auttanut. Lauttasaaressa ensiapuporukka hieroi pohjetta pitkään, joten pääsin ryömimättä maaliin ajassa 5:19, vaikka otin välillä muutaman juoksuaskeleenkin.

Vuonna 2008 kävin Joroisten kisan, mutten uskaltautunut maratonille edellisen kesän kokemuksista viisastuneena ja olin hiukan kateellinen Alex Stubbille, joka oli kertaa sinä kesänä eka kertaa Joroisissa (juteltiinkin hetki vessajonossa) ja sen jälkeen HCM:llä. Viisi tunnelia juostiin sinä syksynä.

Miksi maraton ei maistunut kesällä 2009 on hiukan epäselvää, mutta keväällä 2010 murtunut solisluu esti valmistautumistani niin paljon, että maraton ja Joroinen jäivät väliin kuten myös kesällä 2009 (aikataulusyistä).

Kesällä 2011 oli raskas ohjelma ja liikaa harjoittelua, joka tukki reidet: Tukholman maraton todella tuskalla loppuun (4:38), perään puolimaraton Forssassa veljeni kanssa kisaten, Kisko, Joroinen (jalat jo ihan tukossa, jolloin ei väsyttänyt, mutta ei myöskään päässyt minkäänlaiseen vauhtiinkaan). HCM:n ravasin kumminkin loppuun ajassa 4:56 ja vielä Hangossa lokakuussa kävelin Itämeren maratonin. HCM:lle veljeni voitti minut runsaalla kahdeksalla minuutilla.

Keväällä 2012 iski koivuallergia ja kaikki kesän tri-kisat jäi väliin, mutta maratonille menin ja vaikka olin huonosti harjoitellut, niin HCM:llä tuli oma ennätys 4:32.

Kesä 2013 meni sitten Ironman UK Boltonin parissa, ja muut kisat jäivät väliin, ja keväällä 2014 iski taas se koivu...

Srk-vaalit 2014: On uskoa ja uskoa

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” Näin kirjoittaa Paavali Hebrealaiskirjeen luvussa 11, heti ekassa jakeessa, mutta vain vuoden 1938 käännöksessä. Uudempi kääntäjä on päätynyt varsin kryptiseen sanailuun: ” Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Jälkimmäisen muotoilija lienee saanut vaikutteensa Wittgensteinilta, joka tosin vertaa ”sanomista” ja ”näyttämistä”. Yhtä kaikki uskossa on kyse muusta kuin siitä, että uskonko Newtonin mekaniikkaan, josta todella voi sanoa ja jopa laskea kaikenlaista ilman että pitää yhtään turvautua tuohon Wittgensteinin ”näyttämiseen”.

On uskoa ja uskoa: sellaista Paavalin uskoa, johon toivo tarrautuu vaikkei sitä nähdä, ja sitten sellaista uskoa, jossa tiede väistyy uskon tieltä noihin ”sanomiseenkin” liittyvissä asioissa. Jääkö jälkimmäiseen uskoon enää sitä toivoa? Itse olen elänyt tuon näkymättömän uskon mukaan, vaikkei uskominen mikään helppo asia ole kenellekään.

Mitä seuraa, kun usko muutetaan kuin tieteeksi, jossa on tiukkoja aksiomeja ja sääntöjä? Mielestäni siitä seuraa fundamentalismia, jossa tiedetään vastaus kaikkiin ja kaikkein vaikeimpiinkin kysymyksiin. Keskustelu on turhaa, koska oikea vastaus tiedetään jo. Ja usko muuttuu kerskailun kohteeksi: rukoillaan monisanaisesti ääneen, ei Jumalaa varten, vaan ihmisiä; kehuskellaan Jumalan rauhalla, vaikka ihminen päältä katsoen ei omaa edes auttavaa maallista rauhaa; pidetään itseä ja muita uskontovereita muita ihmisiä parempana; halutaan sulkea seurakunta maallisilta, jotka siis ovat tervetulleita, kunhan, kunhan muuttuvat tosiuskoviksi.

Kärjistän yllä, mutta tuossa osa syitä miksi haluan olla mukana nimenomaan Tulkaa kaikki – liikkeessä, jossa toki on omat fundamentalistinsa. Kumminkin voisimme toivoa, että seurakunta on meitä kaikkia varten: niitä, joiden usko heikko; niitä, joiden usko on vahva; ja niitä, joiden on vaikeaa enää uskoa tai luottaa mihinkään. 

Srk-vaalit 2014: Muutama teesi

Olen ollut luterilaisen seurakunnan toiminnassa mukana 15-vuotiaasta asti. Joskus erittäin aktiivisesti, joskus vähemmän ja joskus ei oikeastaan ollenkaan. Taustani on ns. viidesläisyydessä, joka lienee luonnollista Lohjalla, jossa Vivamo sijaitsee. Mutta kansankoulunopettajani myötä olen tiennyt herännäisyydestä paljon ennen Kansan Raamattuseuraa.

Vuoden 2014 seurakuntavaaleja varten aion kirjoittaa joukon blogeja, joiden otsikossa on teksti: Srk-vaalit 2014, jotta näitä touhuja vierastavat voivat suoraan jättää lukematta.

Pari väittämää, joita aion käsitellä:

1. Päällekäyvä kristillisyys, joka alkaa minun kannaltani ääneen rukoilemisesta. Ihan hienoa, jos joku on esirukoilija (niinhän on jumalanpalveluksissakin), mutta tuostakin saa kivan kilpailun.
2. Naispappeutta olen kannattanut muistaakseni aina ja nuorin tyttäreni on naispapin kastama vuonna 1988, jolloin siihen saatiin mahdollisuus.
3. Homous ja kirkko. Aihepiiri pysyi vuosia melko etäällä, mutta erään ystäväni selostus muutama vuosi sitten kirkon suhtautumisesta (julki)homouteen alkoi tuoda asiaa esille. Homous on nyt mielestäni saman tason ongelma kuin naispappeus.
4. Raamatun kirjaimellinen tulkinta, jolle ei ole mitään rationaalista tai tietoteoreettista perustetta.
5. Uskonnon ja tieteen suhde, jossa tiede on vuosia ollut yliotteessa, vaikka tähänkään ei välttämättä ole rationaalista perustaa.

Näistä väitteistä minulle saa suuttua, jolloin olen tietenkin surullinen kohtaamastani vihasta. Niitä saa kannattaa, mutta en arvosta sitä suuresti, koska voin olla myös täysin väärässä. Mutta älylliseen keskusteluun näistä asioista suhtaudun mielenkiinnolla.