Lohjan yhteislyseo 100 vuotta

Lohjan yhteislyseon 100-vuotisjuhlat olivat tänään (8.11.2014). Omia muistoja koulusta minulla on siis 45 vuodelta, vaikka ajanjaksolle 1976-1999 niitä oikeastaan vain Lojan Ursan kokouksista koulurakennuksessa.

2006: olen nuorimman tyttäreni kanssa kokoustamassa Lohjan lukion rehtorin kanssa; tytär on oppilaskunnan puheenjohtaja ja minä vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja. Harkitsen liittymistä koulun senioriyhdistykseen, mutta pohdin, että vasta, kun 50 vuotta on täynnä. Tänään tulen liittymään yhdistykseen koulun 100-vuotisjuhlien kunniaksi.

1976: en mene kirjoittamaan saksan kieltä, koska arvioni on se, että osaamiseni on niin huonoa, etten kumminkaan pärjäisi.

1969: olen äitini kanssa lukemassa Lohjan lyseoon hyväksyttäviä koulun etuoveen kiinnitetyistä papereista. Taidan olla 30:s siinä jonkinmoisessa parhausjärjestyksessä, eikä se äitini mielestä ole oikein. Hetki jäi kumminkin mieleen.

1976: ostan HP-25 laskimen siinä vaiheessa, kun pitäisi aloittaa lukeminen ylioppilaskirjoitukseen, tuo 49 muistipaikan laskin on paljon, paljon kiinnostavampaa kuin saksan kielioppi (kts. edellä)

2007: pidän vanhemman puheen koulun kevätjuhlassa, vaikka juhlien järjestelyjä on tehty yötä myöten ja vasta aamuyöllä klo puheeni on saanut muotonsa; myös tytär mainitaan 10 ainetta kirjoittaneena, muttei nimellä. Aamulla väsyneitä juhlijoita löytyy ympäri taloa, vaikka ovat toki käyneet välillä keskustan iloissa.

1976: sählään ensimmäisen tehtävän matematiikan kokeesta siten, että siitä tulee kaksi pistettä, mutta kiristän vaikeammissa tehtävissä ja laudatur tulee, ja samalla paikka Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekuntaan.

1999: vanhempi tytär aloittaa opintonsa Lohjan lukiossa.

1976: sählään myös yhden helpon tehtävän reaalikokeen fysiikassa ja vastaan yhteen historiatehtävään (tähtitieteen historia), mutta tässäpä mennään reilusti laudatur-vaatimusten yli

1972: kulutan kesäni suorittamalla neljännen luokan oppikoulua; syksyllä saan itse käydä kyselemässä viidensiä luokkia, joihin huolittaisiin (kävin siis todella ovella ja kysyin, että kelpaanko, mutta taisi olla vasta kolmas, kun tärppäsi). Siirryn luokkaan, joka on lukenut ruotsia neljä vuotta ja minä kaksi vuotta, englantia molemmilla on takana kolme vuotta, mutta kirjat ovat erilaisia; ongelmiani kielissä ei suostuta ymmärtämään, joten en kuluta kallista aikaa myöskään niiden opiskeluun – siitä nyt tietenkin seuraa vaikeuksia.

1976: keksin hienon selityksen kymmenestä neitsyestä ainekirjoituksesta, mutten kirjoita sitä muistiin, ja niinpä hienosti aloitettu aine jää ilman loppuhuipennusta, mutta jälleen laudatur (toisesta aineesta myös)

2002: vanhempi tytär pääsee ylioppilaaksi ja näitäkin juhlia järkätään isolla innolla ja yötä myöten. Poikani aloittaa lukio-opinnot, jotka ovat edelleen kesken.

1976: kirjoitan englannin uusmuotoisesti kuullun ymmärtämisellä ja aineella, kun hyvällä tuurilla aineisto käsittelee Mount Everestin ensimmäistä valtausta ja siitäpä olen lukenut kirjan, joten cum laude tulee.

2004: nuorempi tytär aloittaa lukio-opinnot ja kuljetan häntä ja hänen kavereitaan usein kouluun ennen töihin menoa.

1976: kierrän ruotsin kieliopin ongelmat, enkä syyllisty yhdeksän pisteen virheisiin, vaan otan mieluummin yhdestä kolmeen kahden pisteen virhettä; näin vältyin ajan kuluttamiselta ja sain siitäkin cum lauden.

1974: nuoruuteni eniten vaikuttanut ystäväni, Anne, sairastuu leukemiaan ja hänelle luvataan kuusi viikko elinaikaa; kuulen tästä meidän koulumme pihalla, mutta Anne käy Suomalaista yhteiskoulua ja kirjoittaa sieltä kumminkin hyvin kielipainotteisen ylioppilastutkinnon, joten yli kuusi viikkoa kuluu.

1976: ylioppilasjuhlani ovat menossa ja saamme sinne tiedon, että Anne on joutunut jälleen sairaalaan; käyn tapaamassa häntä Meilahdessa yhteisen ystävämme, Päivin kanssa, kun osallistun lääketieteelliseen pääsykokeisiin. Aloitan syksyllä teoreettisen fysiikan opinnot, jotka sujuvat todella hyvin (olen muita vuoden nuorempi, mutta kumminkin paras tai toiseksi paras) aina siihen asti, kun tieto Annen kuolemasta tulee maalikuussa; siitä eteenpäin suoriudun kokeista ihan vaan luojan suomilla lahjoillani – ensimmäinen oppi siitä, että ei pidä ajatella lineaarisesti (= kaikki jatkuu huomenna kuten tänään). Koulumme kanssa tulen olemaan tekemisissä seuraavan kerran vasta vuonna 1999.

2014: juhlimme koulumme 100 vuotta; ohjelma on pitkä ja tylsä, joten käyn läpi luokkahuoneita ja lähinnä koen uudelleen tunnemaailmaa silloin nuorena; koulu on muuttunut fyysisesti vain vähän verrattuna omaan itseen. Vuonna 1969 koulu oli vasta 55 vuotta vanha ja koulurakennus noin 15 vuoden ikäinen; koulu on siis nyt 100-vuotias ja Aarne Ervin suunnittelema koulurakennuskin jo 60-vuotias, vaikka näyttää nuorekkaan valoisalta.

Srk-vaalit: usko ja tiede

Kun usko ja tiede kohtaavat, niin tiede voittaa koska se perustuu tosiasioihin. Vai miten on? Lainaan alle pätkän emeritus fysiikan professori Kaarle V.J. Kurki-Suonion Facebook tekstiä pari päivää sitten:

”Tiede tarjoaa monille ilmiöille "luonnollisen selityksen". … Kun olemassa oleviksi hyväksytään vain selittyvät ilmiöt, jäävät "yliluonnolliset" automaattisesti ulkopuolelle. Kun kuitenkin on suunnaton määrä ilmiöitä, joille ei tunneta tyydyttäviä "luonnollisia selityksiä", iskulauseesta tulee tieteisuskon tunnustus: "Uskon, että tiede voi selittää kaiken." Se, mitä tiede ei selitä, on harhaa ja "huuhaata". … Pahinta on, että itse olemassaololle ei löydy "luonnollista selitystä", joten ... olemassaoloa ei ole olemassa. Siis mitään ei ole olemassa.”

Kurki-Suonio oli fysiikan opettajani cum laude kursseilla lukuvuonna 1976-77 Helsingin yliopistossa aloittaessani teoreettisen fysiikan opintoni, joten olen tietenkin voinut omia liikaa hänen ajatteluaan, mutta tuo edellä oleva vaikuttaa pätevältä päättelyltä ja koko teksti on vielä vakuuttavampi.

Luonnontiede vastaa moniin asioihin tavattoman tarkasti, mutta yhtä helppo on löytää asioita ja ihan läheltä, joihin se ei kykene kunnolla vastaamaan: maanjäristyksien ennustaminen tai ilmastonmuutos kelvatkoon esimerkeiksi. Kunnon ”tieteisuskova” tietenkin selittää kaiken parhain päin ja uskoo, että lopulta tiede tulee nämäkin selittämään. Ja mikä ettei tietoisuuttakin ja olemassaolon voi selittää vaikkapa epätieteelliseksi: sitä, mitä ei voida tieteellisin menetelmin todistaa vääräksi, voi sitten pitää epätieteellisenä ja tarpeettomana.

Maalaan tauluja; en tosin kovin hyviä, mutta yritän parhaani. Taideopettajani haluaa nähdä taidemaalauksen epätieteellisenä prosessina, jossa luodaan jotain aiemmin olematonta ja tuodaan mielen uumenista asioita, joiden olemassaoloa ei ole edes aavistanut. Toki kaikki voitaneen selittää aivosähköisinä ilmiöinä, mutta miksi siitä taulusta tuli juuri tuollainen, miksi aivosähkö toimi niin kuin toimi.

Taiteesta voi sitten siirtyä uskontoon, jolla on oma kielensä ja tapansa kuvata todellisuutta. Kieli ja tapa eivät vastaa (luonnon)tieteellistä, mutta tekeekö se uskonnosta jotain hylättävää. Mitään ei olemisen oikeutta ei olisi luonnontieteen ulkopuolella, ja olisi sitten itse kunkin asia, että salliiko kuitenkin humanistiset tieteet, mutta hylkää jo taiteen joutavana huuhaana, vai kelpaako taide, mutta uskonto saa mennä roskakoriin.

Srk-vaalit: Raamattu ja sen tulkinta

En ole teologi, enkä kielitieteilijä, vaan pahainen fyysikko, joka pohtii maailmaa oman tietämyksensä perusteella. Tieteen käyttämä kieli, matematiikka, tarjoaa tarkimmillaan hämmentävän hyvän kuvauksen maailman tapahtumista, ja onnistuu jopa ennustamaan meille aiemmin tuntematonta. Mekaniikka, joka kuvaa kappaleiden liikettä ja niihin vaikuttavia voimia, on ollut nykyisessä asussaan kohta 400 vuotta, eikä mitään muutostarvetta ole näkyvillä. Sähköoppi ei ole ihan niin vanha, mutta voimme hyvin monessa tilanteessa olla täysin varmoja sen toimivuudesta; joskus sattuu epäonnistumisia, mutta vika ei ole sähköopissa, vaan sitä soveltavissa tutkijoissa, jopa meissä fyysikoissa. Osaa ihan arkisistakaan asioista emme osaa tarkasti ratkaista, vaikka uskomme hallussamme olevan oikeat yhtälöt – ilman tai veden selvästi pyörteinen virtaus kuuluu tähän luokkaan. Vielä paljon vaikeampaa on ennustaa maapallon ilmaston kehittymistä, kun lisäämme ilmaan yhä enemmän hiilidioksidia; päälinjat ovat selvillä, mutta matkassa voi olla monta yllätystä. Elämän kunnollinen ymmärtäminen ja tietoisuus ovat vielä vaativampia haasteita. Luonnontieteen lisäksi käytämme paljon humanistisia tieteitä ja taiteita, käytännössä joka päivä. Mitä kauemmaksi mennään fysikaalista tieteistä, niin sitä vaikeampaa on käyttää matematiikkaa, eikä sitä yleensä kukaan yritä soveltaa vaikkapa taidemaalaukseen, jos ei nyt sitten taulun hinnan arvioimisessa.

Oma kielensä on myös uskonnollisilla pohdinnoilla ja kristinuskossa tuon ajattelun taustalla on Raamattu. Uskonto vaikuttaa enemmän humanistiselta ja taiteelliselta aihepiiriltä, joten matematiikalla ei yleensä ole sijaa hartauskirjallisuudessa tai edes teologien väitöskirjoissa. Joku kuitenkin saattaa pitää kiinni Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta, jolloin tuota meidän arkipäiväistä ja tavattoman epätarkkaa kieltämme, kuten suomea tai englantia, käytetään tavalla, joka vastaisi ehkä lauselogiikkaa, jonka avulla matematiikka on kirjoitettu. Jopa lauselogiikassa on ongelmansa, joihin voi perehtyä ihan suomenkielellä (Hintikka). En itse kykene ymmärtämään kuinka yhtäkkiä epätarkalla kielellämme kirjoitetusta Raamatusta luetaan väittämiä, joita voisi ajatella saavuttavan matematiikan avulla. Mutta jo tämän kirjoituksen alussa on lyhyesti käyty läpi matematiikan soveltuvuus vaikkapa tietoisuutemme kuvaajana. Eikä se muuta asiaa, että voimme kuvata mitä aivoissamme tapahtuu, kun ajattelemme.

Ajattelen Raamatun olevan kaikessa epätarkkuudessaan ja -loogisuudessaan kumminkin riittävän hyvä pohja meidän kristilliselle ajattelullemme. Tarkka kuvaus voisi olla täysin meidän ymmärryksemme ulottumattomissamme ja Raamattua on käytetty kohta pari tuhatta vuotta – hyvällä menestyksellä riippumatta kulloisestakin matematiikan osaamisen tasosta.

Kumma nimi: samaa sukupuolta oleva, rekisteröidyssä parisuhteessa elävä lähetti

 Toissapäivänä (31.10.2014) oli paikallisessa lehdessä (Länsi-Uusimaa) seurakuntavaalien mainos, jossa alla osa lainattuna:

·         EI Kirkon siunausta samaa sukupuolta olevien parisuhteelle

·         EI srk:n lähetysrahoja samaa sukupuolta oleville, rekisteröidyssä parisuhteessa eläville läheteille

Ensimmäinen teesi kytkeytyy toiseen, mutta se kuuluu varsinaisesti kirkolliskokousvaaleihin, jotka ovat vasta tulossa. Toinen teesi puolestaan kuuluu seurakuntavaalien aihepiiriin ja on varsin lähellä lohjalaisia, koska ainoa ehdot täyttävä, parisuhteessa elävä ja lähetystyötä tekevä pari on minun tietääkseni Ari Muttonen ja hänen parinsa.

Tapasin Arin ensimmäisen kerran joskus 70-luvulla Lohjalla, jossa asun. Olen pitänyt hänen kanssaan rippikoululeiriä (meitä oli kolme nuorta miestä, joiden haltuun papisto uskalsi jättää rippileirin yöksikin – tästä on todistajia, mutta rikos lienee vanhentunut). Olen ollut hänen kanssaan seurakunnan talkooleirillä, jossa muistan hänen kehuneen tyttöystäväni kaunista pitkää tukkaa. Hän harrasti tanssia 70-luvulla, jolloin se oli todella vain tyttöjen harrastus, mutta siinäpä ero muihin taisi ollakin. Olen ollut häntä vastassa lentokentällä, kun hän tuli vuoden mittaisesta vaihdosta USA:sta. Hän vaikutti minusta vaan mukavalta nuorelta mieheltä, mutta kieltämättä käyttäytyi poikkeuksellisen hyvin.

Kuulin vasta tänä kesänä, että jo opiskellessaan teologiaa Helsingin yliopistossa hän toi julki homoutensa, ja siitä alettiin keskustella teologien keskuudessa. Vuosia aiemmin kuulin häneltä itseltään, että papiksi ei ole asiaa Suomen kirkossa, jos ei salaa homouttaan, mutta konsultiksi kyllä kelpaa. Täytyy myöntää, että häpesin kirkkoa siinä tilanteessa.

Nyt he tekevät hienoa lähetystyötä Kambodzhassa, ja luulisi meidän olevan enemmän kiinnostunut hänen työstään ja sen tukemisesta, kuin tuen viemiseltä häneltä ja työltään, ihan vaan yhden asian vuoksi. 

Irtisanomisia kolmella vuosikymmenellä

Usein sen kuulee puhelimessa, joskus lounaalla, ja joskus olen tiennyt sen ennen kuin henkilö itse. Omalle kohdalle se ei ole (vielä) sattunut, vaikka on saattanut olla lähelläkin, joten ei ole tarvinnut kellekään soitella. Omalla työpaikallani asia alkoi vuonna 1993, mutta muistan hyvin myös vuodet 2002 ja 2013. Huomenna (27.10.2014) se taas alkaa.

Vuonna 2002 lähdin virkavapaalle kesäkuun alussa tutkimusryhmän päällikön paikalta. Olin lähdössä vanhempieni pihasta, kun akavalaisten luottamusmies soitti ja alkoi kysellä kahdesta alaisestani taustatietoja – heillä oli irtisanominen edessä. Vastasin, että ”kiva kuulla... Ei kun, miten tän nyt sanoo. Hyvä tietää, että voin taustoittaa”. Eihän siinä mikään ole koskaan auttanut. Toista näistä kavereista kykenin myöhemmin auttamaan saamaan töitä.

Vuonna 1993 istuttiin lounaalla ja yhden päällikön alainen alkoi kovin myötämielisen keskustelun esimiehensä kanssa; hän oli vaan myöhässä, koska irtisanominen odotti, mutta hän ei vielä tiennyt, mutta minä, värvätty yt-neuvottelija tiesin jo. Siitä tuli ikävä olo. Kaveria ei sitten irtisanottu, vaan hänestä tuli määräaikainen ja monen vuoden päästä palasi vakituiseen työsuhteeseen. Tuo 1993 kierros oli ensimmäinen minun töissäni, ja kaiken kaikkiaan 300 hengen työt katosivat. Omasta yksiköstäni katosi seitsemän eli joka kymmenes työpaikka, ja yksikkö hajotettiin ympäri organisaatiota. Yritin värvättynä yt-neuvottelijan puolustaa omiani, kun pomot luovuttivat, ja tukenani minulla oli ay-aktiivi, laborantti. Kai me jotain saatiin aikaan, etenkin kun oma päällikköni tuli viime hetkellä avuksi; tappioksi meni verenpainearvojen nousu 15 pykälällä, kun oikeasti kotona oli vaikeaa ja väitöskirja olisi pitänyt tehdä loppuun.

Olen huomenna menossa Ruotsiin, jossa olimme ostamassa rippipukua nuoremmalle tyttärelleni vuonna 2003 ja puvun sovitus oli juuri pahimmassa vaiheessa, kun puhelin soi ja hyvä ystäväni ja kollegani soitti saaneensa potkut. Pakko siinä sitten oli puhua, vaikka tyttärille isän kiinnostuksen kohteen vaihtuminen yllättäen ei tuntunut mukavalta.

Kesällä 2013 oli vielä parempi ystävä kyseessä ja hän kertoi asiasta lounaamme puolessa välissä. Sen jälkeen oli 17 raskasta päivää ennen kuin prosessin ensimmäinen vaihe eli työaikapäätteen viimeinen leimaus oli tehty.

Vuonna 1993 en vielä ymmärtänyt asian vaikeutta, mutta 20 vuotta elämää on antanut ymmärrystä siitä kuin vaikeaa asia on kyseessä, kun usein vuosikymmenien työn jälkeen saat tiedon, että olet tarpeeton. Se on oikeastaan raskasta henkistä väkivaltaa, josta seuraa myös fyysisiä oireita, unettomuutta jne. Väkivallan kohteelle toivoisin hyvää ja asiallista kohtelua, jos kerran on pakko päättää työsuhde, niin voisi sen tehdä edes asiallisesti. Lisäksi toivoisin mahdollisuutta pitää läksiäiset ja antaa koko yhteisön surra menetyksiään.

Mutta huomenna siis odotan jälleen kerran ainakin yhtä soittoa ja tällä kertaa taas Ruotsiin.

Srk-vaalit 2014: Miesten ikiaikainen ylivertaisuus

Naispappeus tai virallisesti virkakysymys (”suoraselkäinen” tapa kiertää vaikea asia ja siitä kertova toinen yhdyssana) on edelleen hankala aihe luterilaisessakin kirkossa (Kari Kuulan puolustava kirjoitus blogini teologisena osiona). Olen itse muistini mukaan kannattanut naispappeutta aina, mutta siihen on ehkä syynsä. En aio ottaa teologista kantaa, koska olen luonnontieteilijä.

Olen kasvanut ja elänyt vahvojen naisten ympäröimänä, joten naisten kaikenpuolinen tasa-arvoisuus on tuntunut pikemminkin itsestään selvyydeltä: kahdella tädilläni oli auto 60-luvulla ja toinen ajoi autolla (ei omallaan) halki Yhdysvaltojen samalla vuosikymmenellä.

Moni tuntemani mies kuitenkin pitää itseään ja miessukupuolta ylipäänsä täysin ylivertaisena. 90-luvulla silloisessa (ja samassa paikassa olen edelleen) täysin rapakuntoiset, siis niin fyysisesti kuin henkisesti, miehet arvostelivat naispuolisia työkumppaneita, jotka silloisen nuoren miehen silmissä näyttivät sekä fyysisesti että henkisesti vahvoilta, ja jotka sen osoittivat myös työpanoksellaan.

On kieltämättä totta, vaikkei sen pitäisi pappeuteen vaikuttaa, että miehillä on tukeva enemmistö vaikkapa nobelistien joukossa. Luin mielenkiintoisen selityksen tähän Nassim Tabebin kirjassa Antihauras: olettakaamme, että naiset ja miehet ovat yhtä kyvykkäitä tai sallikaamme (havaintojeni mukaisesti) että naiset ovat keskimäärin miehiä älykkäämpiä, mutta samalla oletamme miesten joukossa hajonnan olevan suurempi kuin naisten joukossa. Siten miesten joukossa on selvästi suurempi joukko sekä huippuälykkäitä että ympäri typeriä. Väite on Nassimin mukaan vaarallinen ja on johtanut yliopiston rehtorin eroon Englannissa, joten en minäkään väitä sen olevan totta. Mutta ehkä juuri tuolla perusteella miessukupuoli tuomitaan sekä rentuiksi että naisia kyvykkäämmiksi, ja tehdään se virheellinen johtopäätös, että KAIKKI naiset ovat miehiä kyvyttömämpiä, koska on olemassa MUUTAMA kaikkia naisia kyvykkäämpi mies. Se, että onko tällaisella kyvykkyydellä mitään tekemistä pappina toimisen kanssa, kun Nobeleita jaetaan Kirkon toiminnassa varsin harvakseltaan.

Itse ajattelen, että pappeuden rajoittamisella ei ole niinkään raamatullista kuin evoluutiobiologinen pohja, ja ongelmaksi muodostuu se, että naispappeuden vastustajat vastustavat myös evoluutiota; mies tehtiin luomakunnan herraksi ja suut suppoon siltä, joka muuta väittää.

Näillä perusteilla olen mukana Tulkaa kaikki liikkeen toiminnassa.

Elämäni HCM-kisat

Vuoden 1999 heinäkuussa tein ensimmäisen puolitriatlonkisani Joroisissa ja olin suunnitellut Helsinki City Maratonia (HCM) elokuulle. Tein kumminkin pitkän pyörälenkin, jolla väsähdin, ja menin siitä suoraan isäni synttäreille (10.8.), joilla yleensä jotain juodaankin. Liekö sitten puutteellinen palautuminen Joroisten kisasta yhdistettynä viikonlopun tapahtumiin tai myyräkuume, niin joka tapauksessa sain korkean kuumeen (40) ja erittäin kovat kivut. Yritin käydä töissä loppuviikosta, mutta kävin lopulta lääkärissä perjantaina ja minut määrättiin sairauslomalle toista kertaa elämässäni. Menin kotiin ja sohvalle perjantaina puolen päivän jälkeen ja nousin siitä maanantai-iltana. HCM olisi ollut lauantaina, mutta silloin jaksoin juuri ja juuri kävellä sohvalta vessaan.Tuskissani luin kumminkin epälineaarisista tilastollisista menetelmistä, joita olen sittemmin työssäni tarvinnut.

Triatlonit ja maratonit unohtuivat kahdeksaksi vuodeksi muiden huolien alle, mutta 2007 olin jälleen Joroisissa ja HCM:llä. Joroisissa pääsin maaliin. Maratonia edeltävinä päivinä vatsa alkoi vaivata ja jalat krampata; sykemittarin paristo nyykähti startissa; muuten meni mukavasti. Kävin kympin kohdalla toiletissa, mutta puolimatkaan tulin ajassa 2.01, mutta vatsa petti toisen kerran sen jälkeen, ja tauon jälkeen startatessa toinen pohje kramppasi. Taisi muuten olla sama pohje, joka kramppasi Joroisten kisan pyöräilyn lopussa, kun vaihdoin juottopaikalle tullessa ylämäkeen ajettaessa isommalle pienemmän sijaan; ajoin sitten toisella jalalla viimeiset 15 km. Kävelin aluksi, mutta sitten hyökkäsin radalta syrjään ja hieroin pohjetta, mutta sekään ei auttanut. Lauttasaaressa ensiapuporukka hieroi pohjetta pitkään, joten pääsin ryömimättä maaliin ajassa 5:19, vaikka otin välillä muutaman juoksuaskeleenkin.

Vuonna 2008 kävin Joroisten kisan, mutten uskaltautunut maratonille edellisen kesän kokemuksista viisastuneena ja olin hiukan kateellinen Alex Stubbille, joka oli kertaa sinä kesänä eka kertaa Joroisissa (juteltiinkin hetki vessajonossa) ja sen jälkeen HCM:llä. Viisi tunnelia juostiin sinä syksynä.

Miksi maraton ei maistunut kesällä 2009 on hiukan epäselvää, mutta keväällä 2010 murtunut solisluu esti valmistautumistani niin paljon, että maraton ja Joroinen jäivät väliin kuten myös kesällä 2009 (aikataulusyistä).

Kesällä 2011 oli raskas ohjelma ja liikaa harjoittelua, joka tukki reidet: Tukholman maraton todella tuskalla loppuun (4:38), perään puolimaraton Forssassa veljeni kanssa kisaten, Kisko, Joroinen (jalat jo ihan tukossa, jolloin ei väsyttänyt, mutta ei myöskään päässyt minkäänlaiseen vauhtiinkaan). HCM:n ravasin kumminkin loppuun ajassa 4:56 ja vielä Hangossa lokakuussa kävelin Itämeren maratonin. HCM:lle veljeni voitti minut runsaalla kahdeksalla minuutilla.

Keväällä 2012 iski koivuallergia ja kaikki kesän tri-kisat jäi väliin, mutta maratonille menin ja vaikka olin huonosti harjoitellut, niin HCM:llä tuli oma ennätys 4:32.

Kesä 2013 meni sitten Ironman UK Boltonin parissa, ja muut kisat jäivät väliin, ja keväällä 2014 iski taas se koivu...

Srk-vaalit 2014: On uskoa ja uskoa

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” Näin kirjoittaa Paavali Hebrealaiskirjeen luvussa 11, heti ekassa jakeessa, mutta vain vuoden 1938 käännöksessä. Uudempi kääntäjä on päätynyt varsin kryptiseen sanailuun: ” Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Jälkimmäisen muotoilija lienee saanut vaikutteensa Wittgensteinilta, joka tosin vertaa ”sanomista” ja ”näyttämistä”. Yhtä kaikki uskossa on kyse muusta kuin siitä, että uskonko Newtonin mekaniikkaan, josta todella voi sanoa ja jopa laskea kaikenlaista ilman että pitää yhtään turvautua tuohon Wittgensteinin ”näyttämiseen”.

On uskoa ja uskoa: sellaista Paavalin uskoa, johon toivo tarrautuu vaikkei sitä nähdä, ja sitten sellaista uskoa, jossa tiede väistyy uskon tieltä noihin ”sanomiseenkin” liittyvissä asioissa. Jääkö jälkimmäiseen uskoon enää sitä toivoa? Itse olen elänyt tuon näkymättömän uskon mukaan, vaikkei uskominen mikään helppo asia ole kenellekään.

Mitä seuraa, kun usko muutetaan kuin tieteeksi, jossa on tiukkoja aksiomeja ja sääntöjä? Mielestäni siitä seuraa fundamentalismia, jossa tiedetään vastaus kaikkiin ja kaikkein vaikeimpiinkin kysymyksiin. Keskustelu on turhaa, koska oikea vastaus tiedetään jo. Ja usko muuttuu kerskailun kohteeksi: rukoillaan monisanaisesti ääneen, ei Jumalaa varten, vaan ihmisiä; kehuskellaan Jumalan rauhalla, vaikka ihminen päältä katsoen ei omaa edes auttavaa maallista rauhaa; pidetään itseä ja muita uskontovereita muita ihmisiä parempana; halutaan sulkea seurakunta maallisilta, jotka siis ovat tervetulleita, kunhan, kunhan muuttuvat tosiuskoviksi.

Kärjistän yllä, mutta tuossa osa syitä miksi haluan olla mukana nimenomaan Tulkaa kaikki – liikkeessä, jossa toki on omat fundamentalistinsa. Kumminkin voisimme toivoa, että seurakunta on meitä kaikkia varten: niitä, joiden usko heikko; niitä, joiden usko on vahva; ja niitä, joiden on vaikeaa enää uskoa tai luottaa mihinkään. 

Srk-vaalit 2014: Muutama teesi

Olen ollut luterilaisen seurakunnan toiminnassa mukana 15-vuotiaasta asti. Joskus erittäin aktiivisesti, joskus vähemmän ja joskus ei oikeastaan ollenkaan. Taustani on ns. viidesläisyydessä, joka lienee luonnollista Lohjalla, jossa Vivamo sijaitsee. Mutta kansankoulunopettajani myötä olen tiennyt herännäisyydestä paljon ennen Kansan Raamattuseuraa.

Vuoden 2014 seurakuntavaaleja varten aion kirjoittaa joukon blogeja, joiden otsikossa on teksti: Srk-vaalit 2014, jotta näitä touhuja vierastavat voivat suoraan jättää lukematta.

Pari väittämää, joita aion käsitellä:

1. Päällekäyvä kristillisyys, joka alkaa minun kannaltani ääneen rukoilemisesta. Ihan hienoa, jos joku on esirukoilija (niinhän on jumalanpalveluksissakin), mutta tuostakin saa kivan kilpailun.
2. Naispappeutta olen kannattanut muistaakseni aina ja nuorin tyttäreni on naispapin kastama vuonna 1988, jolloin siihen saatiin mahdollisuus.
3. Homous ja kirkko. Aihepiiri pysyi vuosia melko etäällä, mutta erään ystäväni selostus muutama vuosi sitten kirkon suhtautumisesta (julki)homouteen alkoi tuoda asiaa esille. Homous on nyt mielestäni saman tason ongelma kuin naispappeus.
4. Raamatun kirjaimellinen tulkinta, jolle ei ole mitään rationaalista tai tietoteoreettista perustetta.
5. Uskonnon ja tieteen suhde, jossa tiede on vuosia ollut yliotteessa, vaikka tähänkään ei välttämättä ole rationaalista perustaa.

Näistä väitteistä minulle saa suuttua, jolloin olen tietenkin surullinen kohtaamastani vihasta. Niitä saa kannattaa, mutta en arvosta sitä suuresti, koska voin olla myös täysin väärässä. Mutta älylliseen keskusteluun näistä asioista suhtaudun mielenkiinnolla.

Kuumia kesämuistoja 10

Kesä 1978, Saarikon leirikeskus, Lohja: Armeija on ohi, lääketieteellisen pääsykokeet ovat takana ja olen vielä kerran riparilla isosena.

Jotkut lukijoistani saattavat muistaa kesällä 1977 palaneen savusaunan, joka on purettu ja pinottu: ehkä noin 15 mottia osittain palanutta ja mahdollisesti naulaista puuta. Leirin johtaja, ja sittemmin jonkun aikaa paikallisen seurakunnan kirkkoherranakin toiminut pappismies, soittaa taloustoimistoon ja kysyy, että mitä saunan jätteille tehdään: "Polttakaa ne!".

En voi väittää lukijani olevan täysin väärässä, jos hän tulkitsee vastauksen näin: sahatkaa puut, pilkkokaa ja polttakaa saunassa tai takassa.

Nuoren fyysikon suoraviivaisuudella tein niistä kumminkin kokkoja, jotka poltin hitaasti päivän mittaan, tarkoin vartioituna. Vanhan savusaunan hirret paloivat kauniin oranssilla liekillä.

Vanhan saunan paikalle rakennettiin uusi ja tavallaan käytännöllisempi sauna, joka ei palanut, vaikka sitä lämmitinkin.

Kuumia kesämuistoja 9

Kesä 1977, Saarikon leirikeskus, Lohja: Armeijaan menossa, mutta ajattelin kumminkin olla viikon isosena riparilla ennen palvelukseenasstumista 15.6.1977.

Rannassa on savusauna, jonka olen lämmittänyt useita kertoja aiemmin, mutta sinne on uusittu kiuas. Uhoan,että sauna on tänään todella kuuma, kun lounaalla halutaan tyttöjen vuoro ekaksi. Sauna lämpiää ja käyn siellä sisällä aina lauteilla asti, kuten on ollut tapani. Kerran otin kunnolla savua keuhkoihin ja ulos mennessä löin vielä pääni melkein yhtä kunnolla oven karmiin. Sauna tuntuu ehkä hiukan liian kuumalta, mutta huhtikuussa lämmitin kumminkin saunan tällä uudelle kiukaalle ensimmäistä kertaa ihan samalla tavalla ja hyvin meni; silloin oli ehkä hiukan kylmempi ilma.

Iltapäiväkahveilla joku huutaa, että saunasta tulee savua. Soittakaa palokunta! "Ottakaa lisäksi kuvia", huudan itse, koska on se ainutkertaista, jos sauna kerran on tulessa, ja olihan se. Ei palanut kovin pahoin, mutta korjauskelvottamaksi kumminkin. Paloauto ajoi Saarikon pihan läpi melkoista vauhtia, kun oli kuulemma kuskille tuttu paikka - uimassa oli käynyt.

Rikospoliisikin tuli paikalle ja kyseli "Lämmitettiin varmaan pitkään ja piipusta syttyi?". Savusaunaa lämmitetään toki pitkään eli 4 - 6 tuntia, mutta piippu siitä taitaa puuttua.

Jatkuu seuraavassa blogissa.

Kuumia kesämuistoja 8

Kesä 1995, jossain päin Suomenlahden saaristoa, rannikkolinnake: Kevätilma on kuuma ja maastopuku lämmin, joten saamme komentajalta vapauden pitää ylänappia auki.Komentajan alaisten mukaan hän ei usko sodan ratkeavan napeilla, mutta tasapelin tullessa...

Seison iso rannikkotykin takana hellesäällä kiikarit silmillä, kumisaappaat jalassa, kypärä päässä, kuulosuojaimet korvilla, maastopuvun ylänappi auki seuraamassa ammuntoja: pojat haluavat päällikön mielipiteen ammuntojen sujumisesta. Jokainen lähtölaukaus on kuin kova isku päin naamaa ja kiikari kääntyy aina sivuun. Tykin takana, 50 metrin päässä, on kaksi lääkintämiestä; saaressa on lääkäri; samoin ambulanssi; laiturissa on rannikkouisko koneet kuumina valmiina viemään sen ambulanssin Hangon aluesairaalaan, joka on valmiudessa; nuorena tykillä ampuminen ei pelottanut, mutta lähes nelikymppisenä tuon kuvatun ajatusketjun seuraaminen tuo lisää hikeä pintaan. Hyvin se ammunta meni, vaikka maalilauttaa ei saatukaan upoksiiin, eikä sitä edes olisi annettu upottaa kuin ihan vahingossa; valtiolla sellaisenaan olisi varaa.

Harjoitus loppuu; viimeisenä yönä tunti unta, kun linnake vaihtaa omistajaa pariin kertaan yön aikana; hylsyjä keräämään kallioilta ja betonivarustuksien päältä; tossahan hylsy ihan ruostuneen rautatangon vieressä; ja hitot mikään rautatanko tajuaa univelkainen pää, kun käsi on kymmenen sentin päässä, ja antaa käskyn paeta - suurta mustaa kyytä. Kumpi pelästyi enemmä kyy vai minä jää ei koskaan selvinnyt. Jos kyy olisi ollut nopeampi olisin saanut kumminkin yhden kertausharjoituspäivän lisää ja saanut viettää yön siellä Hangon aluesairaalassa.

Kuumia kesämuistoja 7

Elokuu 2014: Yöllä alkaa ukkonen jyristä, joten ylös ja irrottamaan televisio antennista. Aamuyöstä alkaa sataa ja tuulla, joten uudelleen ylös ja sulkemaan ikkunoita, joissa on vain hyttysverho ja yhdessä sitäkään, joten sade tulee tuulisella säällä sisään. Viimeisenä se hyttysverhoton ikkuna, jota pitää auko pehmoeläin. Sataa, tuulee, ukkostaa ja salamoi ja lisäksi on vielä hämärää, mutta erotan kummin ikkunan ulkokarmin päällä jotain outoa. Käärme! Iso käärme! Mutta keltaiset silmälaikut! Ikkuna vaan siis kiinni ja nukkumaan. Mutta, jos se käärme olisikin tullut sisään? Jos se kumminkin olisi ollut kyy ja tullut sisään? Uni kumminkin voittaa lopulta.

Aamulla kuvaan käärmeen,joka jatkaa uniaan, mutta kuvasta tulee huono, koska otan sen Lumiallani, jossa on toki hyvä kamera, mutta en vaan ollut käyttänyt sitä hetkeen.

Kuumia kesämuistoja 6

70-luvun lopulla Karstun kylässä: istun veljeni kanssa saunassa (Aito kiuas) ja löylyä heittää hänen tulevan vaimonsa isä. Selkä palaa, kädet palaa ja mittarissa on 140 astetta, mutta jos sieltä olisin karannut, niin lapualainen isä olisi voinut todeta suvun heikoksi. Ja kun veljenikin kesti...

Kuumia kesämuistoja 5

Heinäkuu 1993 Saariselkä, jonkun tunturin juurella: Herään todella pahasta painajaisunesta tajutakseni, että olen vaimon ja kolmen melko pienen lapsen kanssa pienessä teltassa ja ympärillä raivoaa ukkosmyrsky. Tämä toistuu useita kertoja samana yönä, enkä tiedä onko painajaisuni pahempi kuin todellisuus vai päinvastoin.

Aamulla sade loppuu ja kävelemme iloisin mielin Kiilopäälle, majoitukseen yöksi ja sitten autoon kohti etelän pimeitä öitä.

Kuumia kesämuistoja 4

Kesällä 1998 oli kerran lämmin hetki: olimme jossain kehäkolmosen varren veneliikkeistä ja aurinko tuli hetkeksi pilven takaa ja lämmitti.

Kuumia kesämuistoja 3

Perinteiset pihajuhlat tulossa, joten autolla perjantaina kauppaan ajoissa ostoksille ja ostoskassit kotona nopeasti jääkaappiin, kun lämpötilaa hipoo kolmeakymmentä. Carina E:n tavaratilassa vaan on sellainen kansi,ettei sinne vahingossa näe ja jääkaappi tuli kovin täyteen.

Launtaina: minkäslaista makkaraa sitä tulikaan ostettua ja mitä pannaan ekaksi tarjolle ja otetaan lämpiämään? Mutta eihän täällä ole edes yhtä ainotta nakkia! Autolle juoksujalkaa. Kokonainen ostoskassi kaikenmoista makkaraa täynnä maannut vuoroakauden tulikuumassa autossa. Kiireesti kauppaan.

Kultainnenoutaja Minea söikin sitten pitkään huolella keitettyä makkaraa, josta pahimmat bakteerit varmaan kuolivat keitossa ja samalla suolaisuus aleni. Kiitollisena muisti varmaan elämänsä loppuun noita pihajuhlia.

Ja farkkuautolla olen ajanut vuodesta 2003, eikä ole ostoskasseja autoon enää jäänyt.

Kuumia kesämuistoja 2

Kesä 1997, Etelä-Saksa, päällikkö, päällikön varamies ja sen päiväinen autokuljetta kauppalanvyysikko matkalla.

Auton mittari näyttää aamulla ajoon lähtiessä 24 astetta. Tavoitteena ajaa Münchenistä Frankfurtin lentokentälle Finnairin viimeiseen lentoon, "juoppojunaan", Helsinkiin klo 21.35. Aikaa on runsaasti ja sää suosii. Päivä on sunnuntai, joten aikaa hankkiutua ajoissa koneeseen on ollut koko viikonloppu.

Auton mittari näyttää 35 astetta, ilmastointia ei ole ja liikenne moottoritiellä pysähtyy. Saksalaislapset ja heidän vanhempansa näyttävät tottuneen kuumuuteen. Me emme. Vihta puuttuu, mutta sen ehtisi ehkä tekemään tien läheisistä lehtipuista.

Myöhäinen lounas ja lasi valkoviiniä, muttei tietenkään kuljettajalle. Hiukan oleilua saksalaisen pikkukaupungin torilla - hienoa musiikkia. Aikaa on vielä runsaasti.

Matkaan, mutta "taivaat avautuu ja sataa vettä raivoten". Lämpötila laskee 15 asteeseen. Ruuhka on hirmuinen, mutta hellittää. Aikaa ei enää ole. Vesiliirron vaarasta huolimatta vauhti 120, ja vastaantulevilla kaistalla autoja pitkin ja poikin moottoritietä. Ilman mutkia kumminkin vuokra-autojen palautukseen ja siitä koneeseen.

Finnair ilmaan ja suoraan ukkosmyrskyn sydämeen. Kapteenin varoitus ja lentoemännät istuutuvat lähimmälle tuolille - mitään miettimättä ja yhtään epäröimättä. Kone menettää korkeutta, moottoreista ei kuulu ääntä ja päällikkömme on juuri mennyt toilettiin, eikä tiedä lainkaan mitä on menossa.

Myrskystä päästään ja matka jatkuu kohti kotimaan seikkailuja, joista jälleen kerran kerron ehkä vasta elämäkerrassani, jos silloinkaan.

Kuumia kesämuistoja 1

Kesä 1988 oli kuulemma ennätyslämmin kuten tämä 2014.

Huomenna menen samaan rakennukseen töihin, kuin tuona kesänä. Sisälämpötila on varmaan 30, kun siellä on kaikenlaista lämmittävää ulkolämmön lisäksi. Olin silloin tutkijan toimeni lisäksi mikrotukihenkilö.

Vuonna 1988 tietokoneiden 20286 prosessorit eivät osanneet kovin tehokasta numeerista laskentaa, joten meidän hommissa niihin asennettiin 80287 aritmetiikkaprosessori, joka muistutti suurta tuhatjalkaista. Sen toisessa päässä on kolo, joka pitää asettaa emolevyssä olevan kolon kanssa kohdakkain. Koneet oli ahtaita, hiki virtasi kuumuudessa ja kun lykkäsin koneen käyntiin, niin eihän se 500 euron prossu toiminut - oli mennyt väärinpäin. Ja siitä sain muiston lämpimästä kesästä, kun nuorena tutkijanalkuna pelkäsin tuhonneeni kallin prossun ja ehkä koko koneen. Vieläkin muistan virtaavan hien, joka kasteli kaiken, kun kaduin liian nopeaa asennusta.

Onnnelliseksi lopuksi se prossu ja koko kone lähti hyvin käyntiin, kun olin vaihtanut sen oikein päin. Se olisi ollut helppo rikkoa myös irti repiessä.

Jälleen kerran uutta tietokonetta testaamassa

Sain tänään otettua käyttöön uuden tietokoneen mallinnustiimillemme. Eihän se mitään ole verrattuna meidän uuteen laskentaklusteriimme (11 noodia, joissa kussakin muistia 128 GB ja ytimiä 20), mutta tässä Windows 8.1 koneessa on 20 ydintä ja 256 GB muistia, joten COMSOLin pitäisi siitä juoheasti pyöriä ja niinpä tuo näyttää tekevän.

Aloitin tietokoneurani (HP:n laskimia lukuun ottamatta) Commodore 64 koneella, jonka nimestäkin ymmärtää siinä olevan muistia 64 kB eli uudessa on vaatimattomat 4 000 000 kertaa suurempi muisti. Vuosi taisi olla silloin 1985, mutta sitä en muista varmuudella. Kellotaajuus C64:n yhdessä prosessorissa oli hiukan vajaa 1 MHz, kun tämä uusi mylly kellottaa melkein 3 GHz niillä 20 ytimellään. Nopeusero taajuuden suhteen siis luokkaa 60 000, mutta bittejä on nyt 64 ja C64:ssä 8, ja tietenkin nykyisin on jos jonkinlaista, koska muistien nopeus ei ole kasvanut yhtä jalkaa muistin koon kanssa.

Tein C64:llä myös tieteellistä työtä ja muun muassa laskin sillä tulokset teoreettisen fysiikan pro gadu työn analyyttiseen malliin. Kuvat piti tehdä käsin millimetripaperille, ja myöhemmin kävi ilmi, että käsin piirtäminen on huono asia, koska silmän ja käden yhdistelmä tahtoo siirtää tuloksia hiukan (siis vain hiukan, mutta kumminkin) johonkin (toivottuun) suuntaan. Harjoittelin sillä myös konekielistä ohjelmointia ilman assembleria, joten en oppinut ohjelmoimaan, mutta opin ymmärtämään prosessorin toimintaperiaatteen kaikkine suorine ja epäsuorine muistihakuineen (mistä osoittteesta pitää hakea datan osoite jne.).

Vuonna 1989 sain tavallaan palkkiona mikroverkon asentamisesta (käytettiin mm. valokaapeliyhteyksiä)  Toshiba T5200 koneen, jonka kellotaajuus oli jo 20 MHz ja muistia vakiona 2 MB ja laajennettavissa 8:aan, mikä ei kuitenkaan sitä lopulta yrittäessäni onnistunut. Tuo verkkokäyttöinen, mutta kannettava (8,5 kg menee olalla, vaikka olisi nuttu tai t-paita nurin, kuten kerran linja-autopysäkillä huomasin olevan) kone palveli minua töissä viisi vuotta ja sillä tein kaiken väitöskirjaan tarvittavan monen muun asian lisäksi; kannoin sen kotiin lähes joka päivä. Sen hinta oli 38 000 tuon aikaista markkaa, joka inflaatiokorjattuna on reilu 10 000 euroa eli kutakuinkin samanhintainen kuin tuo meidän uusi koneemme. Vuonna 1989 ajelin kaksi vuotta vanhalla Fiat Unolla, jonka hinta oli vaihtaessamme sen Fiat Tipoon kesällä samaa luokkaa T5200:n kanssa; Fiat Punton vuosimallin 2012 saa nytkin tuon tietokoneen hinnalla, jossa ei siis ole arvonlisä- eikä autoveroa, jotka Puntoa rasittavat.

Millaisia tietokoneita mahdetaankaan tehdä 25 tai 30 vuoden kuluttua? Muistiin tuntuu tulevan noin bitti lisää vuodessa: uuden laskentakoneemmee muistin osoittaminen vaatii 38 bittiä, kun C64 tarvitsi 16, joten 64 bitin muistiavaruus alkaa silloin olla loppuun kaluttu.

Vuonna 1988 olin Risto Linturin pitämällä kymmenen päivän mikrotukikurssilla, jos hän muun muassa pohti sitä mihin 32 bittisen systeemin kahden gigatavun muistiavaruutta voisi tarvita (tarkalle lukijalle tiedoksi se, että Intelin systeemeissä yksi bitti varattiin kuvaamaan prosessorin tilaa, muuten olisi ollut käytössä 4 gigatavua): vaikkapa pitämään tallessa perustiedot kaikista englantilaisista viranomaisen tietokoneen muistissa tai ainakin osoite kovalevyllä tms. Nyt tiedämme, että tuota muistia tarvitaan vaikkapa tekstinkäsittelyyn, kuten juuri nyt teen. Tuolla 64 bitin tavalla muistiavaruus on siten 16 miljardia gigatavua, joten siihen mahtuisi vaikkapa kaikkien nyt elävien ihmisten elämästä kuukausittain otettu valokuva. Yhden ihmisen elämän videofilmi kymmenellä videokameralla hd-tasoisena kuvattuna mahtuisi helpolla tuollaisen koneen ram-muistiin.

Pitkä asiakassuhde

Tänään (8.7.2014) Lohjan Autokeskus: Uusi Auris oli ensihuollossa parin tuhannen kilometrin ajon jälkeen, kuten Toyotalla on ollut tapana. Huoltopäällikkö Timo Järvinen luovuttaa auton minulle ja kysyn samalla hänen eläkkeellelähdöstään, joka päättää meidän 23 vuotta jatkuneen ja hyvin sujuneen asiakassuhteemme, joka on ollut tärkeimpiä syitä pitäytyä Toyotaan. Kättelemme eläkkeelle menon kunniaksi ja kiittääkseni, ja hetki on ihan oikeasti haikea. Järvinen ehtii olla töissä 40 vuotta.

Elokuu 1991 suuren laman kynnyksellä: Ensimmäistä Toyotaani eli Carina II huolletaan Järvisen johdolla ja sille tehdään varmuuden vuoksi nelipyöräsuuntaus, mikä onkin ensi kosketukseni huollon tarkkuuteen. Täytyy tunnustaa, että kertakaan 900 tuhannen kilometrin Toyotalla ajon aikana eivät renkaat ole kuluneet epätasaisesti. (Edelliset autot olivat Fiatteja, ja niissä renkaat kuluivat miten sattui.)

Suuren laman loputtua Carina II vaihtuu käytettyyn Carina E:hen, joka puolestaan vaihtuu uuteen farkku-Corollaan vuonna 2003. Kun Corolla farkkua ei enää ole myynnissä, niin vuonna 2009 ostan uuden farkku-Avensiksen ja nyt sitten hybridi-Auriksen. Ja kaikki siis huollettu Järvisen johdossa.

Herättäjäjuhlilla neljällä vuosikymmenellä

Heinäkuu 1982: neljä nuorta aikuista pakkautuu pieneen 100A Datsuniin Lohjalla ja suuntaavat kohti Ylihärmää ja herättäjäjuhlia. Kesä on kuuma, puheita ei oikein jaksa kuunnella ja pääsemme yöksi jonkun paikallisen pariskunnan kesämökille, mikä oli varsin ystävällistä, kun teltassa nukkuminen ei oikein houkutellut. Minulla on pari kuvaa tallessa ja lisäksi muistan paluumatkan lämmön, kun 100A:n lämpömittari hätyytteli ylärajaa ja ainoa mahdollisuus oli hidastaa hiukan vauhtia.

Heinäkuu 2014: yksi reilusti yli viisikymppinen mies ajaa tuliterällä Hybridi Auriksella Lohjalta Lapualle ja nukkuu yksin hotellissa Seinäjoella, eikä oikein vieläkään jaksa kuunnella seurapuheita.

Siinä välissä olen vieraillut herättäjäjuhlilla 15 kertaa (paikkakunta, vuosi, päällimmäinen muisto)

1. Suomussalmi 1987 – paluumatkalla pari peuraa hyppäsi tielle 120 km:n vauhdissa ja pienessä Unossa oli kaksi aikuista ja neli- ja yksivuotiaat lapset, mutta Unolla onnistui väistö.

2. Mäntsälä 1988 – nuorten tilaisuus pidettiin jonkinmoisen sorakuopan pohjalla.

3. Turku 1990 – lapset kaatavat penkin lyhyellä vierailuilla juhlilla, joilla lasten äidin täti on pääemäntä.

4. Nurmo 2000 – kesäillan maisema Nurmon kentällä jäi mieleen, mutta kerron muusta elämäkerrassani.

5. Järvenpää 2001 – nukuimme teltassa poikani kanssa, joka oli käynyt hiukan aiemmin Aholansaaren riparin, ja olin jättänyt auton ikkunat kokonaan auki ekaksi yöksi (syynä ehkä stressi).

6. Sievi 2002 – ensimmäinen juhla vähän kauempana, jossa olin uudessa seurassa, mutten seurustellen (kts edellinen täydennys)

7. Suonenjoki 2003 – juhlilta suoraan kummitytön rippijuhliin Kouvolaan käymättä suihkussa välillä (yöt teltassa, päivät kuumalla kentällä, eikä suihkuja)

8. Ylistaro 2004 – mahdottoman iso kirkko.

9. Saarijärvi 2005 – hienon järven rannalla, kuten nimikin antaa odottaa, mutta tällä kohtaa muisti pätkii lukuun ottamatta surkuhupaisaa anekdoottia, jonka kuulette taas elämäkerrassani.

10. Ylivieska 2006 – uusi seura oli vielä täällä mukana ja katsoimme jalkapallon pronssiottelua lauantain oheisohjelmana, eikä paikallinen tarjoilija tahtonut löytää Strongbow-pulloa mistään, vaikka tiesi sellaisia heillä olevan.

11. Espoo 2008 – Leppävaaran urheilupuistossa, jonka kentälle päätin juoksijanurani vuonna 1972 kilometrin juoksun ennätykseeni – seuraava vuonna hajosi polven nivelkierukka (yksin kotoa käydessä juhlista puuttuu jotakin).

12. Kiuruvesi 2010 – ihan yksin matkassa ensimmäistä kertaa ja samalla ensimmäinen kerta hotellissa.

13. Oulu 2011 – ensimmäisen kerran lentokoneella ja toisen kerran hotellissa, ja treenatessa kesken juhlan joudun todellisen myrskysateen keskelle.

14. Isokyrö 2012 – Vaasassa yötä ja pitkä ajelu Kyrönjoen rantaa pitkin.

15. Haapajärvi 2013 – uusi seura ehti taas juhlille ja kävimme myös Mika Myllylän haudalla.

80- ja 90-luvun juhlia jäi väliin työkiireiden, varattomuuden, haluttomuuden ja muiden syiden takia. Vuoden 2007 juhlien aikaan oli siskontytön hienot häät, joista kerrottiin Hesarissa komeasti koko sivun juttuna 8.7.2012 lehdessä. Vuonna 2009 vain kiukuttelin, mutten kerro kenelle. Mutta aika hieno listahan tuo on ja täytyy myöntää, että mukavaa, ajatuksia herättävää ja aika ajoin tuskaista on juhlilla ollut. Ehdotan lukijalle joku kesä osallistumista, koska edeltä voinee havaita, että ei se ihan niin vakavaa ole.

Melkein koko 2000-luvun alun juhlat olivat samana viikonloppuna kuin Kiskon triathlon-kisat ja siitä tuli suuria ongelmia sille harrastukselle. Jo vuosia ovat olleet kumminkin eri viikonloppuna.

Hybridiä testaamassa

Auris tuli käyttöön 19.6.2014, jonka jälkeen se on matkannut jo Kouvolaan rippijuhliin ja Lapualle Herättäjäjuhliin. Yhteensä kilometrejä on kertynyt 2710 ja muutama kerta on pitänyt tankata; edellisen Avensikseen tankki oli 60-litrainen ja siihen sai helposti menemään 50 litraa ja Auriksessa on 45 litran tankki ja se tarjoaa tankkausta noin 40 litran kulutuksen jälkeen. Avensiksen normikulutus oli 6,5 litraa (152 grammaa hiilidioksidia) ja Auriksella vastaava luvut ovat uskottaman alhaiset 3,7 ja 85. (Dieselin kohdalla tulee muistaa se, että hiilidioksidia litra tuottaa noin 14 % enemmän kuin bensiini. Dieselin normikulutuksen tulee siten olla 3,2 litraa, jotta tuotetaan yhtä vähän hiilidioksidia.) Normikulutukset kumminkin sikseen ja todellista autoilua vertailemaan. Kaikki kulutuslukemat ovat auton itsensä kertomia, joten niissä voi olla virhettä.

Avensis siis kykeni siististi ajamalla seitsemän litran tienoilla liikkuviin kulutuksiin – joskus yli ja usein hiukan ali. Oikein yrittämällä kesäkelillä jopa kuusi litraa oli mahdollista. Auris näyttää helpolla pääsevän viiden litran kulutukseen, vaikka on vielä ihan uusi ja synteettinen moottoriöljykin odottaa vaihtamista vielä kaksi päivää tämän kirjoittamisesta.

Ajoin Lapualle ja takaisin rauhallisesti (ja siinä välissä kävin kaksi kertaa Seinäjoella) ajellen mittarinäyttö nopeusrajoituksessa, jolloin satasen näytöllä oikea vauhti on vähän yli 90 kilometriä tunnissa. Menomatkalla keskikulutus oli 4,1 ja paluumatkan alkupuolella tasan neljä, mutta lopun moottoritieosuus noin sadankympin todellista vauhtia nosti sitä hiukan. Koko matkan keskikulutus (reilu 900 km) oli 4,1. Pidän tätä hyvänä saavutuksena ja siten sama kahden litran säästö Avensikseen syntyisi myös hitaassa matka-ajossa.

Kaikkein mielenkiintoisinta on hitaan taajama-ajon tai rauhallisen mutkamaantien kulutus, joka saattaa olla luokkaa kolmesta kolmeen ja puoleen. Vertailua tietenkin vaikeuttaa akun varaustila ajon alkaessa, mutta osa noista testeistä oli melko pitkiä esim. Lapua-Seinäjoki (noin 30 km).

Auto on muutenkin mukava, kun siinä on tietenkin automaattivaihteisto (hybridi käyttää bensiini- ja sähkömoottoria oman valintansa mukaan ja joskus jopa yhtä aikaa, ja lataa välillä akkuja pyöristä tai bensiinimoottorista, joten käsivaihteisto olisi mahdoton asia). Lisäksi siinä on avaimeton ovien avaus ja auton käynnistys, tai joo avain pitää olla mukana, mutta sitä voi pitää vaikka taskussa.

Käytännön kiihtyvyys on hyvä sähkömoottorin väännön takia ja kovassa kiihdytyksessä käytetään molempia moottoreita - niin pitkään kuin akussa virtaa piisaa.

Autojen polttoaineen kulutuksesta

Auton polttoaineen kulutuksen mittaaminen oli menneinä vuosina konstikasta, kun ensin piti panna tankatessa kilometrilukema talteen (osamatkamittari tuli toki avuksi), jonka jälkeen piti huolehtia, että tankkasi seuraavalla kerralla tankin samalla tapaa täyteen. Ja sitten piti harjoittaa laskentoa: ensin erotus ja sitten jakolasku. Eipä tuota niin kovin paljon tullut tehtyä, mutta erilaisilla ulkomaanmatkoilla mittasin seuraavan laisia kulutuksia: Lada 8,9 l/100 km, Tipoa Italian matkalla en muista, Carina II matka-ajossa n. 6,1 l/100 km.

Vuonna 2003 kaikki muuttui, kun ostin Corolla farkun, jossa oli kulutusmittari. (Kuinka luotettava? Siihen en ota kantaa.) Tein sillä kuusi ”mittauskampanjaa”, jolloin yritin ajaa säästeliäästi kesäkelillä, joiden yhteismatka oli 15 200 km. Keskikulutukseksi sain 6,7 (lyhennän tästä eteenpäin kulutuslukeman yksiköttömäksi), joka on selvästi alle autolle ilmoitettua normikulutusta 7,2, joka vastaa 172 grammaa hiilidioksidia kilometriä kohti. Maantiekulutuksen normi oli 6,0 ja kaupunkiajon 9,2, joiden painoilla 0,78 ja 0,22 päädytään tuohon mittaamani arvoon. Vaihteluväli mittauksissa oli 6,2 – 7,1.

Avensista olen testannut yhdeksän jaksoa ja 14 200 km, joiden keskiarvoksi sain 6,3 (vaihtelu 5,9 – 6,9), joka sekin on alle normin 6,5 (maantie 5,4 ja kaupunki 8,6; hyviä arvoja Corollaan verrattuna, kun Avensis on paljon isompi auto); hiilidioksidia kilometriä kohti 152 grammaa. Painot tuohon kulutukseen 6,3 pääsemiseksi ovat 0,72 ja 0,28, eli enemmän kaupunkiajoa kuin Corollalla, mikä lienee lähellä totuutta.

Auris farkku hybridille ei erillisiä maantie- ja kaupunkilukemia anneta, mutta normin pitäisi olla 3,7 l/100 km, joka vastaa 85 g hiilidioksidia per kilometri. Tuon auton kun ajaa yli kymmenentuhannen kilometrin testeissä alle normin, niin se onkin jo hyvä saavutus.

Uusi auto ja vanhoista luopuminen

Tilasin kaksi päivää sitten uuden Auriksen, joka on hybridi ja väriltään sininen. Kyse on kymmenes oma autoni. Edelliset on listattu alla:

Datsun 100A

Lada 1200L

Fiat: Uno, Uno ja Tipo

Toyotat: Carina II, Carina E, Corolla farkku, Avensis farkku

Viittä ensimmäistä pidin noin kaksi vuotta kutakin ja ajoin niillä yhteensä 310 000 km. En minä kaikkia noita kilometrejä ole itse ajanut, enkä muillakaan autoillani, mutta kun olen itse ajanut muitakin kuin omia autoja, niin aika lailla tuo kuvaa omiakin ajomääriäni. Fiateilla ajettiin jo noin 100 km päivässä.

Lada kävi Ruotsissa, ensimmäinen Uno myös, mutta muistaakseni toinen Uno, joka myös oli sininen, ei koskaan ulkomaille päässyt; sininen Tipo näki monta Euroopan maita mukaan lukien kotimaansa Italian.

Tipo oli kelpo auto: tilava kahdelle aikuiselle ja kolmelle lapselle (mitä nyt tavaratilaa olisi toivonut lisää), erittäin hyvä ajaa (150 kilometrin tuntivauhdissa Saksan moottoriteillä voi nostaa kädet pois ohjauspyörältä ja auto jatkoi suoraan). Huonoa oli 1,4 litraisen moottorin pieni teho ja jarrut täydellä kuormalla; ne kun petti Italian reissulla jo Munkkiniemessä moottoritien loppuessa; moottoritiellä kovassa vauhdissa (Saksassa) ei siten voinut kiihdyttää alta pois, mutta jarruttamiseenkin piti suhtautua varovaisuudella.

Kesällä 1991 Italian reissun jälkeen Tipo vaihtui Carina II:een, jonka jarrut olivat moitteettomat ja teho ruhtinaallinen: vuonna 1991 kaksi kannen yläpuolista nokka-akselia, jotka hoitelivat 16 venttiiliä, ja polttoaineensuihkutus oli täysin uutta (katalysaattorin takia ainakin osittain). Carina II pärjäsi sen ajan juppiautoille Saabeille turbolla tai ilman, kun auto oli niin kevyt. Sekin pääsi Saksaan, Tanskaan, Ruotsiin ja Norjaan, vaikka devalvaatio syksyllä 1991 ja alkava lama kuritti ulkomaan matkailijaa kovalla kädellä.

Carina II vei yli lamavuosien ilman mitään harmia, kunnes vuonna 1999 siihen ilmaantui pieni vika ohjaukseen, vaikka autolla oli ajettu vasta 270 000 kilometriä. En muista autosta yhtään vikaa tätä aiemmin, jos siihen ei lasketa pari kertaa kiinni jäänyttä konepeltiä (ei kuulemma ollut tarvetta edes aukaista, mutta helpottaa tuulilasipesunesteen lisäystä) ja pientä nykimistä hitaassa vauhdissa. Se lähti avaimesta kääntämällä käyntiin, sen takajarrut putsattiin kerran, muttei vaihdettu mitään osia, ja takaiskarit vaihdettiin (Lapin kuoppaiset tiet) kerran. Norjan pitkissä mäissä joutui joskus vaihtamaan vitoselta neloselle, mutta moottorin lämpötila ei koskaan hievahtanut mittarissa, ja olihan siinä öljylauhdutinkin.

Carina E tuli II:n tilalle vuonna 1999 ja se on ainoa käytettynä ostettu Datsunin lisäksi. Autossa oli jopa vikoja, ja kaiken muunkin pettäessä elämässä Carina E ei läpäissyt katsastusta, kun etujarrupala oli irronnut kokonaan. Lisäksi siinä oli pari muuta vikaa, joista ohjaustehostimen hajoaminen oli suurin. Vuonna 2003 vuorossa oli Corolla farmari, joka palveli hyvin kuusi vuotta ja 250 000 km. Vaikein reissu sillä oli mittausmatkalta Oulun lähistöltä kotiinpaluu lumimyrskyn läpi 550 km yöllä.

Corolla seurasi taas isompi auto eli Avensis farmari, kun Corollaan tai Aurikseen ei farkkuja enää valmistettu. Avensis onkin sitten pitkään aikaan ensimmäinen ulkomailla käynyt autoni: vuonna 2009 Ruotsiin ja sieltä pikainen käynti Tanskassa pitkän sillan, joka tunnetaan paremmin televisiosarjasta nimeltä Silta, kautta.

Uuden Auriksen tärkein ominaisuus on sen hybriditekniikka, jonka luvataan säästävän jopa kolmanneksen Avensikseen verrattuna. Luopumisen puolelle jää sitten ison auton antama (väärä) turvallisuuden tuntu ja isot tilat sekä jotain lähinnä mielikuviin liittyvää. Avensikselle tulee kilometrejä vain noin 190 000 ja vuosia viisi.

1 772 323 200 sekuntia

Ajan hahmottaminen on oikeastaan varsin vaikea tehtävä, jota toki on havainnollistettu monellakin tavalla. Kerron hiukan omasta tavastani. Vuodessa on noin 32 miljoonaa sekuntia, joten miljardin sekunnin ikään pääsee kolmenkympin kriisissä, joka siis voisi olla myös miljardikriisi; hyvässä lykyssä saattaa täyttää kolme muttei juuri koskaan neljä miljardia sekuntia

Samoin voi pohtia sitä, että miljardissa vuodessa on siis yhtä paljon vuosia kuin 30 vuodessa sekunteja – miljardi on iso luku. Maailmankaikkeutemme sai alkunsa noin 13,7 miljardia vuotta sitten, joten jos vuosi skaalataan sekunniksi, niin alkuräjähdys tapahtui noin 434 vuotta sitten eli vuonna 1580. Aurinko antoi odottaa itseään melko pitkään, sillä sen ikä on alle viisi miljardia vuotta ja tässä leikissä valon makuun päästiin näillä kulmilla vuonna 1856, josta elämän alkuun kului vaivaiset puolitoista miljardia vuotta eli leikissämme vuonna 1900. Ensimmäiset monisoluiset eivät pitäneet kiirettä ja alkoivat ilmaantua 1,2 miljardia vuotta sitten eli ”vuonna” 1976 ja dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon alkuvuodesta 2012. Nykyihmisiä alkoi savannilla juoksennella keskiviikkona alkuillasta, kun nyt on perjantai loppuillasta, pyramidit pantiin pystyyn reilu tunti sitten; ja pitkäkin ihmiselo on puolentoista minuutin kestoinen.

Oma ikäni on suunnilleen 1 772 323 200 sekuntia tai 56 "sekuntia”.

Elämäni huoltoasemat 2

Miamissa 1986

Olemme ystäväni kanssa menossa lentokentälle ja sitä ennen pitää tankata vuokra-auto. Ystäväni ajaa ekan kerran tuolla reissulla ja tietysti kolmikaistaisen tien keskimmäisellä kaistalla hän unohtaa automaattivaihteet, käyttää kytkintä ja auto pysähtyy poikittain keskelle tietä; ”ota vasen jalka jarrulta” muistan sanoneeni. Tankatessani autoa (tankkausauto on auton takana, ei sivulla) joku takana oleva päästää autonsa liikkeelle ja hyppään puskurin päälle, mutta turhaan, kun auto kumminkin pysähtyy ajoissa.

Polttoaineen hinta aiheuttaa ongelmia, kun se vaikuttaa olevan yhtä kallista kuin Suomessa eli dollarin (noin neljä markkaa tai yksi euroa) per tilavuusyksikkö, mutta kun se tilavuus on Amerikan gallona, niin olihan se halpaa.

Miamin reissu oli muutenkin mielenkiintoinen, koska se oli eka lentoni ikinä ja suoraan New Yorkiin, välilasku Montrealiin. Mutta, mutta New York ruuhkainen ja teemme toisen välilaskun tankkaamaan West Pointin sotilasakatemian kentälle. Niinpä olemme myöhästyä jatkolennolta Miami Beachiin, ja joudumme tupakoivien osastolle (nuoremmille lukijoille: lentokoneen takapäässä sai tosiaan tupakoida) ja väki sytyttää sikarinsa heti ilmaan päästyä – melkoinen savu. Matkatavarat eivät pysy perässä, mutta pääsemme puolen yön aikaan Miamissa liikkeelle vuokra-autolla (aikaa Suomesta lähdöstä on jo kulunut melkoinen tovi), jolla ajelemme edestakaisin Miami Beachin pääkatua, joka melko pitkä (nuoremmille lukijoille: navigaattorin sijaan saimme auton kanssa jonkinlaisen Floridan osavaltion kokoisen kartan), koska emme löydä hotellia, jonka nimikyltistä on osa sammunut, mikä selviää noin klo kolme yöllä, kun lopulta löydämme sen.

Hotellia pitivät ilmeisesti Kuubasta tulleet paksua sikaria polttavat herrasmiehet, jotka mm. vastaavat valitukseemme siitä, että kolmelle miehelle (yliopiston säästömatka) on vain kaksi sänkyä ja pyyhettä: sängyt ovat king size luokkaa (kuusi jalkaa leveitä) ja pyyhkeissä on kaksi päätä.

Nano nano

 Muistaako kukaan tätä Nano nano?

Teen työssäni paljon nanotason tutkimusta ja olen tehnyt sitä pitkään; nanometri on hiukan atomin halkaisijaa suurempi mittayksikkö. Atomiydin on paljon pienempi eli noin miljoonasosa tästä nanosta. Meidän ihmisten tyypillinen mittayksikkö on metri: olemme itse karkeasti metriluokassa, jollei pituus niin sitten vatsanympärys; huonekorkeus on 2,5 metriä, taulutelevision halkaisija on metrin luokkaa; keittiön tasot ovat noin metrin korkeudella jne.

Auton rengas: ajan autolla yhdellä rengaskerralla ehkä 40 000 km, jona aikana renkaan kulutuspintaa kuluu noin kuusi millimetriä, joten ajettua metriä kohti kulutus on noin kuudesosa nanometriä, ja kun renkaan halkaisija on metrin luokkaa, niin joka kerta renkaan koskettaessa maata siitä poistuu noin yksi atomikerros.

Nanometriä suurempi yksikkö on mikrometri, joka on hiukan näkemämme valon aallonpituutta suurempi mittayksikkö. Arkielämässämme mikrometri on varsin pieni mitta ja esim. kaikki eurosetelit ovat 105 mikrometriä paksuudeltaan. Haitallisimpien ilman pienhiukkasten halkaisija on alle yhden mikrometrin, mutta emme kykene niitä näkemään. Jos menemme omasta metrin maailmastamme tuhat kertaa isompaan eli kilometri-luokkaan, niin harva pääsee niin kauas omilla maillaan, ja moni pilvi taivaalla on sillä korkeudella. Materiaalin sisällä loikka nanometristä mikrometriin on siis varsin suuri, koska se usein tapahtuu kolmeen suuntaan.

Millimetri sen sijaan alkaa olla tutumpi meille kaikille ja esimerkiksi tämän lauseen lopussa oleva piste on kooltaan noin millimetrin puolikas. Vastaava skaalaus metrimitasta ylöspäin johtaa tuhanteen kilometriin, jolloin joudumme usein poistumaan jo omasta maastamme. Tuhat kilometriä ylöspäin mennessä ilma alkaa olla varsin harvaa ja alaspäin mennessä kallio varsin kuumaa, eikä niin syvälle ole ehtinyt yksikään ihmisen kairanreikä.

Metriin pääseminen vaatii vielä kerran kertomisen tuhannella, jolloin mittayksikkö on miljoona kilometriä, jolloin joudutaan kauas Kuun taakse. Etäisyys Maasta Aurinkoon on luokkaa 150 miljoonaa kilometriä ja Auringon halkaisija luokkaa on luokkaa miljoona kilometriä.

Tutkittaessa nanotason ilmiöitä (metriluokan systeemeissä) ollaan siis samassa tilanteessa kuin jos Aurinkoa alkaisi tutkia muutaman metrin paloissa. Alhaalla on tilaa, kuten Feynman sanoi.

Jatketaan joskus myöhemmin matkaa kauemmas. 

Ylpeys ja ennakkoluulo: luomu

En pidä luomusta, vaikka pidän puhtaasta ruuasta; en vaan yleensä usko enemmän mielikuviin kuin tosiasioihin, tai ainakin toivon näin olevan. Tässä asiassa siis ylpeys ja ennakkoluulo ovat ainakin vielä vieneet voiton.

Pitäisin paljon parempana puhtaaseen ruokaan ja ympäristöä mahdollisimman vähän kuormittavaan tuotantoon pyrkimistä, kuin olettamalla, että tuohon tavoitteeseen johtava tie on jo tiedossa. Luomuruuan puhtaudesta tai haitattomuudesta on vaikea saada tieteellistä näyttöä, ja ehkä sellaista ei koskaan saadakaan. Ympäristön kuormittavuutta on tietenkin pyrittävä vähentämään, mutta luomu ei välttämättä ole edes tehokkain tie tähän.

Näistä syistä minun on varsin vaikea ostaa luomutuotteita, tai jos ostan, niin syy ei ole niiden luomuudessa vaan muissa asioissa. Joku päivä asia voi olla toisin. Sitä odoteltaessa sallin toki luomun suosimisen muille.

Ylpeys ja ennakkoluulo: vakionopeudensäädin

Ostaessani uutta auto vuonna 2003 väitin myyjälle, että minähän en mitään vakionopeudensäädintä tarvitse, en ole tarvinnut enkä tule tarvitsemaan, kun moista tarjottiin ja vieläpä runsasta maksua vastaan. Niinpä ajelin sitten kuusi vuotta farkku Corollalla ilman huolen häivää ja säädintä.

Vuonna 2009 olin satunnaisprosessien ja työnantajalle kiukuttelun seuraukseni elämäni varoissa ja lähdin tyttäreni seuraksi Australiaan, jossa ajelin 1300 km Priuksella, joka on mukava auto väärinpäin ajettavassa maassa ja siinä oli sekin – vakionopeudensäädin. Odotus omaan autoon ei enää kuitenkaan ollut pitkä sillä jo alkuvuodesta olin sopinut kaupat Corollan vaihtumisesta Avensikseen, jossa tuollainen härveli on muun härvelin ja vempukkeen lisäksi. Ave tulikin sitten pari viikkoa Australian jälkeen.

No, siitä tuli sitten tietysti tapa, että laittaa vaan säätimen päälle ja kruisailee kaikkialle ja työmatkallakin. Hiukan haittaa kuusi vaihdetta, joiden ansiosta ihan kaikkiin mäkiin ei mennä kutosella, vaan vitosella, ei kun ei enää riitä, nelonen, ei jaksa kiihtyä – kolmoselle, niin voimaa riittää.

Huono puoli noissa säätimissä ei liity minun ajamiseeni (ajan paremmin kuin muut, niin kuin koko suomalainen kansa ;) ), mutta muihin, kun moottoritiellä kruisailee autoja kutakuinkin samalla muttei ihan samalla nopeudella, jolloin ohittamiseen kuluu aikaa, ja on pakko olla koko ajan ohituskaistalla, ettei vaan jää mottiiin jonkun hitaan auton taa, ja siinä hidastaessa, kun jarruttaa, niin säädinkin pitää palauttaa takaisin. Joten koko kansa ajaa vasenta kaistaa ja moottoritielle on turhaan tehty toinen kaista, kun riittäisi joku levike silloin tällöin.

Mutta kauniina kesäiltana, kun matka on kauas pois, nopeusrajoitukset vaihtelevat 80-100-100-80-100 jne., poliisi vaanii puskissa ja kameroissa tutkilla, niin säädin asentoon 100 km/h, jolloin Ave oikeasti kulkee 90 km/h, niin voi melko rauhassa nauttia kesästä, kuluttaa vähän polttoainetta (bensaa reilut viisi satasella) ja kumminkin pääse kohtuudella eteenpäin.

Punaviini: tiede ja tunteet

Joskus kauan sitten, kun ekan kerran havaittiin, että kolesteroliarvoni olivat hieman kohollaan, niin työpaikkalääkäri suositteli juomaan yksi tai kaksi lasillista punaviiniä päivittäin. Moni on epäillyt moisen väitteen paikkansa pitävyyttä; olen kumminkin työllä ja tuskalla ohjelmaa toteuttanut. Ei suinkaan, vaan juon mielelläni lasin tai kaksi ja joskus jopa kolme. Siis ihan vaan siitä syystä, että pidän siitä.

Pitääkö kaikkea perustella järjellisesti? Järkeä ei kumminkaan käytetä silloin, kun sitä pitäisi käyttää (kts. Kahnemanin kirja Nopea ja hidas ajattelu). Järkeä ollaan käyttävinään silloin, kun ei kehdata tunnustaa, että kyse on vain meidän itse kunkin haluamisista tai pitämisistä. En listaa tähän esimerkkejä, vaan kukin laatikoon itse listan asioista, joista pitää, mutta perustelee pitämisensä järjellä. Yleensä logiikka pettää ja pahasti, mutta kun minä kumminkin sen asian haluan, niin eihän se paljon haittaa.

Epätasa-arvon synty ja kehittyminen 1

Tilastokeskuksen (tilastokeskus, palkat) tietojen mukaan palkat näyttävät yleensä nousevan 40 ikävuoteen asti kaikilla; korkeamman koulutuksen myötä palkkatason nousu jatkuu vanhemmalla iälle. Työelämässä vallitsee siis aivan selvä ikälisäjärjestelmä, jonka ansiosta eläkkeelle lähtijöiden palkkataso on varsin hyvä – he ovat tällä hetkellä 50-luvun alussa syntyneitä

Huonojen aikojen pitkittyessä palkankorotukset alkavat olla monessa yrityksessä jäissä, jolloin työelämässä jonkin aikaa olleet noin kolmekymmentä vuotiaat eivät pääse mukaan tähän ikälisäsysteemiin. He ovat siis 80-luvun puolivälin paikkeilla syntyneitä, jotka kokivat lapsuudessaan ja nuoruudessaan myös edellisen laman vaikutukset. Työelämään ovat tulleet ja osittain vasta ovat tulossa 90-luvulla syntyneet ja arvelen, että heidät yritetään palkata vielä aiempaa huonommilla ehdoilla.

Epätasa-arvo on siis syvenemässä ikäluokkien välillä ja lisäksi huonoimmassa tapauksessa nyt alle 40-vuotiaat saattavat joutua kantamaan vielä ison joukon hyvin ansaitsevia eläkeläisiä, vaikka oma elintaso laskee koko ajan.

Kuulun itse kohtuullisen hyvin ansaitseviin (valtion töissä olevista kumminkin), joten en ajaa omaa asiaani, vaan olen pikemminkin alkanut syvästi huolestua tilanteesta ja sen kehittymisestä aina vaan huonompaan suuntaan.

Suvivirren kuuleminen pakosta tai sen kuulematta jääminen toisenlaisesta pakosta vaikuttaa melko pieneltä tasa-arvo-ongelmalta. Mielestäni tuo asia voidaan ratkaista pienellä suvaitsevaisuudella puolin ja toisin.

Rikkaan tutkijan verottamisesta.

Tunnen paljon tutkijoita; monet heistä ovat jo iäkkäitä, sanotaan vaikkapa 60-vuotiaita; tyypillinen tuon ikäisen ja hyvin menestyneen tutkijan palkka lienee noin 6 000 euroa kuukaudessa, joillakin hiukan enemmän, useimmilla ei paljon enemmän ja monilla hieman vähemmän. Siispä tuollaista rikasta, joka ansaitsee vuodessa lomarahoineen yli 75 000 euroa, pitäisi tietenkin rankaista raskailla veroilla, jotta muiden ei tarvitsisi säästää (tai tällaisia väitteitä olen nähnyt nettikeskusteluissa). Veronluonteiset maksut vievät palkasta jo nyt yli 40 %, mutta varmaan 50 % olisi sopivampi

Pohditaan yhdessä hetki miten tuollaiseen kohtuuttomaan ansiotasoon on päädytty. Pidän esimerkkinä miestä, kun tunnen miesten asiat paremmin. Vuonna 1954 syntyneenä hän on kirjoittanut ylioppilaaksi vuonna 1973 ja armeijan käytyään aloittanut opiskelun esim. Teknillisessä korkeakoulussa vuonna 1974 ja valmistunut diplomi-insinööriksi vuonna 1979, jonka jälkeen päässyt heti kohta valtion tutkimuslaitokseen tutkijaksi nykyrahalla 3 000 euron kuukausipalkalla. Näin ollen 25-vuotiaaksi asti hän ei ole ansainnut kuin vähän kesätöistä.

Ilmainen opiskelu on väitteesi. Hän opiskeli ilmaiseksi, vai opiskeliko, koska hän luopui viiden vuoden ansiotuloista opiskellakseen ja vastineeksi tutkinnon sekä pientä opintotukea. Noina hyvinä aikoina voidaan olettaa palkan nousseen joka vuosi 100 euroa kolmenkymmenen vuoden ajan, jolloin 55-vuotiaana palkka on 6000 euroa, johon oletamme sen ”jäätyvän”.

Jotta palkka nousisi, tutkijamme on kuitenkin ollut ahkera ja tehnyt pitkiä päiviä ilman minkäänlaista ylityökorvausta; töitä on pitänyt tehdä iltojen lisäksi myös viikonloppuisin, koska työnantaja on ilmoittanut haluavansa väitöskirjan ja mieluummin niin pian kuin mahdollista. Lapsia tosin on pitänyt siinä sivussa kasvattaa, mutta lasten mentyä nukkumaan on pitänyt jatkaa töitä, joko työnantajan tai sitä väitöskirjaa.

Hyvin menestynyt tutkija saa väittelyn jälkeen lisää vastuuta, jolloin sama rumba runsaine ylitöineen jatkuu ja usein eläkkeelle menoon asti. Yhtään ylityötuntia ei kuitenkaan koskaan korvata, eikä niitä ehdi pitämään vapainakaan.

Laskin omallani kohdallani tuntipalkakseni vuonna 2000 noin 15 nykyeuroa, jos olisin saanut kaikki normaalit ylityökorvaukset 55 tunnin säännöllisestä viikkotyöstä, ja moni tekee paljon enemmänkin. Siis 15 euroa per tunti tohtorin tutkinnolla ja esimiesasemassa!

Typeryydestä pitää rankaista ja niinpä on tietenkin oikein, että tutkijan urallaan 4 300 euron keskikuukausipalkkaan päätynyttä tutkijaa pitäisikin kurittaa oikein kunnolla verottamalla, kun hän viimeiset 10 vuottaa tienaa tuota 6 000 euron palkkaansa esim. 50 prosentin verolla.

Luopukaa suomalaiset kateellisuudesta ja tehkää sen sijaan töitä!

Ilmastosynnit ja parannuksen teko

Ilmastosyntejäni ovat liian iso asunto ja liian pitkä työmatka, jotka kytkeytyvät toisiinsa; yksi synti johtaa toiseen. Lisäksi syön ehkä liikaa lihaa, mutta urheilu vaatii osansa.

Olen töissä Otaniemessä, Espoossa, koska oman alan työpaikkoja ei asuinpaikallani Lohjalla vaan ole. Miksi sitten asun Lohjalla? Tarina on pitkä ja alkaa vuodesta 1925, jolloin isovanhempani muuttivat Lohjalle, jossa olen itsekin käytännössä koko ikäni asunut. Mahdollista olisi ollut muuttaa opiskelun alkaessa Helsinkiin, mutta kun siellä pystyi käymään linja-autollakin. Päivät olivat usein pitkiä eli aamukuudelta ylös, jotta ehti bussiin, jolla pääsi klo kahdeksan luennoille, ja nuoruuden innossa opinnot jatkuivat usein klo kahteen (yöllä). Tai sitten menin vasta klo 10.10 bussilla Helsinkiin ja tulin iltapäivällä kotiin.

Perhettä perustaessa oli muutama hyvä syy jäädä Lohjalle, ja ne liittyivät tavalla tai toisella rahaan. Vuonna 1987 aloitin täysin säännöllisen työssäkäynnin Otaniemessä ja aika paljon linja-autolla, mutta kun ilmastopirulle antaa pikkusormen, niin se vie koko käden: vuonna 1996 muutimme isoon omakotitaloon ja vuodesta 1998 lähtien olen kulkenut autolla töihin: kaiken kaikkiaan autolla ajoa on kertynyt 1,2 miljoonaa kilometriä.

Siinä synnit ja nyt parannuksen teosta: Parasta olisi tietenkin muuttaa työn viereen, mutta siihen omat esteensä, joista osa edelleen taloudellisia, joten pienempää parannuksentekoa.

Öljylämmityskattila vaihdettiin uuteen ja paljon paremman hyötysuhteen kattilaan vuonna 2003 ja poltin jo kolme vuotta aiemmin. Käytännössä kaikki valaisimet ovat energiansäästömallia ja osa ledejä. Jättti-iso jääkaappi-pakastin vaihtui kymmenen vuotta sitten uuteen vähän kuluttavaan, kuten myös uuni ja muutama vuosi sitten hankin induktiotason.

Autoni on iso, mutta kohtuullisen vähän kuluttava, mutta ei vieläkään hybridi (raha jälleen kerran), mutta sellainen on suunnitteilla. Uusiessani auton vuonna 2009 asetin tavoitteeksi vähentää ajokilometrejä 10 % ja siinä olen onnistunut (lisäksi uusi isompi auto kuluttaa 5 % vähemmän kuin vanha pienempi).

En tee etelänmatkoja, mutta lennän toki silloin tällöin vapaa-ajallakin ja pahimmillaan aina Australiaan asti.

Uskon kasvihuoneilmiön olevan totta ja lupaan jatkaa parannuksen tiellä, jolla onkin vielä paljon tehtävää.

Rautatie ja harju

Lohjan jakavat kahteen osaan rautatie ja Lohjanharju (tiedän, ei se mikään harju ole vaan reunamuodostelma). Harju kulkee hiukan luoteemmassa kuin rata, mutta ne ovat käytännössä samansuuntaisia. Olen suurimman osan elämästäni viettänyt Harjun ja radan kaakkoispuolella, joka on alavaa maata, jota halkovat pienet purot tai ojat, kuten niitä kutsutaan (Paskoonoja, Munkkaanoja). Myös asutusta on tällä puolen vähemmän, joten aina on ollut tarvetta ylittää Harju ja rata. Luoteispuolella onkin sitten pienimuotoinen järvialue, kuten Salpausselän pohjoispuolella on varsin paljon isompi järvialue.

Harjun ylittäminen on yleensä melko vaaratonta, mutta rautatien ei ole. Alun perin rautatiellä ei ollut edes vartioituja tasoristeyksiä ja onnettomuuksia tapahtui tiuhaan, joten kouluun (kansakoulu oli Harjun päällä ja nimeltään ytimekkäästi Harjun koulu) mennessä tai tullessa näki usein romuksi menneitä autoja. Lapsuuden kotini välittömästä naapurista kuoli perheenisä tällaisessa onnettomuudessa 60-luvulla.

Tasoristeyksistä useimmat ovat nyt vartioituja ja osa alittaa radan, mutta muutama vartioimaton risteys on vielä jäljellä. Hiihtäjille ja ulkoilijoille aiotaan rakentaa radan ylittävä silta, mutta siitä tietenkin valitetaan, koska rahat pitäisi käyttää johonkin tähdellisempään. Mikä sitten lienee junan alle jääneen hinta!

Kysy - vyysikko vastaa: kesäaika

Meiltä on kysytty: Kesäaikaan siirtyminen on huono asia, eikös olekin?

Me vastaamme: Siirtymisestä emme tiedä mitään, mutta illalla töiden jälkeen on paljon helpompi lähteä lenkille auringon valossa. Talvella vastaavaa hyötyä ei ole tunnin siirrolla saatavissa, joten siirtymä tulee tehdä kesäaikaan.

Työmatkalla

Osa ajaa moottoritiellä vain vasenta kaistaa. Kuka kertoisi heille, että oikeallakin saa ajaa?

Kahden kaistan liikenneympyröissä moni ajaa vain ulointa kaistaa. Kuka kertoisi heille, että kumpaakin on sallittu ajaa ja lisäksi kaistojen päällä ympyrään mennessä on ryhmittymismerkit ja siinä samassa tietoa minne sillä kaistalla suositellaan ajamaan?

Kehä I:llä moni puolestaan ajaa oikealla kaistalla, vaikka tiellä on selvää ruuhkaa; ajan mielelläni oikealla, kun käännyn aika varhain tieltä pois, enkä haluaisi kiilata vasemmalta tiukkaan jonoon oikealla.

Entä kuka kertoisi Kehä II:lta Turunväylälle liittyville, että seuraavaan risteykseen on noin 2,5 km, joten mitään kiirettä ei ole kiilata Turun suunnasta kahta kaistaa pitkin tulevia.

Miksi junat eivät kulje Lohjalta Helsinkiin?

Välineurheilua - uinti

Triatlonin lajeista uinti vaatii vähiten varusteita, jos juoksua on tarkoitus harjoitella ympäri vuoden. Uimahallissa riittää uima-asu, -lakki ja -lasit. Avovesiuintia helpottaa kovasti märkäpuku. Uimalakin merkitys kasvaa, jos ui useita kertoja viikossa ja pitkään: lakki suojaa hiuksia hallin vedeltä ja lisäksi lämmittää.

Uimalasien laadulla on iso merkitys uimiselle, koska lasien pitäisi ensinnäkin istua hyvin siten, että vesi ei pääse tunkeutumaan lasien sisälle, mutta toisaalta laseja on mukava pitää. Etenkin avovedessä kahden muun tekijän merkitys alkaa kasvaa. Ensiksi lasien tulisi olla huurtumattomia, mitä ne usein aluksi ovatkin, joten olen varannut yhdet lasit pelkästään kisakäyttöön. Toiseksi avovedessä pitää nähdä, jolloin likinäköisen on pidettävä piilolinssejä tai sitten, kuten minä itse teen, käytettävä laseja vahvuuksilla. Laseilla ei tarvitse korjata kaikkia vikoja, mutta tilasin viime kesänä lasit, jossa molemmille silmille on omat vahvuutensa, jotka optikko määritti. Uudet lasini toimivat tositilanteessa elokuussa 2013 eli Pennington Flash nimisessä lammessa niillä pystyi uimaan 3,8 km tekemättä mitään ja niin, että kaikki uintia ohjaavat poijut näkyivät, vaikka välillä sotkin meno- ja paluumatkan poijuja.

Märkäpuvulla on useita tehtäviä, sillä se lämmittää (kylmässä vedessä, oikein lämpimässä ei kisoissa saa edes käyttää, jottei lämpiä liikaa) ja nostaa uimaria ylemmäksi, josta on kaksi erilaista hyötyä, joista ensimmäinen on parempi uima-asento (jalat ylempänä) ja toinen turvallisuus, koska kelluminen on helpompaa. Kelluminen on tietenkin muutenkin mukavaa, mutta mahdollisessa onnettomuustilanteessa se antaa pelastajille lisää aikaa. Uima-asennon parantuminen helpottaa etenkin huonoa ja aloittelevaa uimaria.

Märkäpukuja on monenlaisia ja vain osa niistä sopii triatloniin. Myös triatlon-puvuissa on eroja siten, että halvemmat puvut ovat huonommin istuvia, eikä niissä ole uintia tukevia ominaisuuksia kuten paksumpaa materiaalia jaloissa, jolloin asento paranee, ja ohuempaa käsissä, jolloin puolestaan on helpompi uida. Puvut eivät ole ikuisia, vaan saattavat mennä rikki melko hellässäkin käsittelyssä, mutta pieniä vikoja voi korjata itse. Korjasin viime kesänä ennen Pennington Flashiin menoa kainalossa olleen pienen reiän, vaikka puhki menneen puvun korjaaminen on vaikeampaa kuin vain viillon, joka ei mene läpi.

Puvun pukeminen päälle on oma taiteen lajinsa ja esim. vetoketjua on vaikeampi vetää ylhäältä alas kuin alhaalta ylös: ensimmäisessä tapauksessa pitää ensin saada vetoketjun osat yhteen omassa niskassaan, jonne ainakin minulla on ongelmia nähdä. Ihon pitää olla kuiva pukua puettaessa ja se pitää laittaa huolella riittävän pitkälle (hihat ja lahkeet ylös), mutta siinä kiskoessa puku myös helposti vahingoittuu (oma pukuni maksoi 500 euroa). Eikä siitä puvusta aina niin helpolla pääse eroon, mikä on saattaa olla pieni lisästressin aihe kilpailutilanteessa.

Avovesiuinnin harjoittelussa on myös turvallisuusongelmia, joista veneet ja mahdolliset krampit tai muut terveysongelmat ovat kärjessä. Rakon ja suolen keventäminen on syytä tehdä ennen puvun pukemista, vaikka edellisen kevennys onnistuu vielä puku päälläkin, vaikkei se nyt ehkä ihan mukavaa olekaan.

Välineurheilua: pieni reppu

Urheillessa, ulkoillessa tai muuten vaan kodin ulkopuolella tavaroita voi kuljettaa monella tavalla: taskuissa, vyölaukuissa (juomapullo sopii moniin), pienessä repussa, repussa, rinkassa tai pyörään kiinnitettynä. Tarkastellaan pientä reppua, joka on moderni ja liikuntaan tarkoitettu: pehmustettu selästä siten että ilma pääsee virtaamaan, kunnolliset ja säädettävät kantomekanismit, paljon taskuja erilaisille tavaroille, juomapussi ja huomioväri sekä heijastimia.

Aloitetaan juomapussista, jonne mahtuu pari kolme litraa vettä ja josta voi juoda letkulla. Menetelmä on pyöräillessä mainio, kun voi juodessa pitää molemmat kädet tangossa, jolloin voi ohjata, jarruttaa ja vaihtaa – merkittävä turvallisuus ja mukavuusasia. Myös juostessa kesäkuumalla voi pitää paljon vettä mukana ja sitä voi jakaa vaikkapa seurana olevan koiran kanssa. Juostessa vesipussi hölskyy ikävästi, mutta siihenkin tottuu, ja jos ei totu, niin ottaa sitten juomapulloja repun sisään, jolloin juominen toki on paljon vaikeampaa, mutta saapahan pitää tauon ja vaikkapa kävellä hetken.

Repun muotoilu, koko ja kantomekanismi ovat tärkeitä mukavuudelle, eikä niistä kannata tinkiä, koska huonosti istuvan ja puutteellisesti kiinni olevan repun kanssa juoksu tai hiihto voi olla todella epämukavaa. Pieni koko vähentää mukana kulkevan tavaran määrää, mutta pienentää myös vastusta vastatuuleen pyöräillessä, eikä tarjoa tuulelle turhaa tarttumapintaa sivutuulessa. Kuumalla alkaa myös arvostaa edes sitä pientä ilman virtausta selän ja repun välissä.

Reppu on siitä mukava, että sinne voi laittaa kaikenlaisia korjaus- tai terveystarvikkeita, lompakon, kännykän, vaihtovaatteita, pyöräily- tai juoksukengät (jos vaihtaa lajia), kypärän (vaihdettaessa juoksusta pyöräilyyn tai tauolla kaupassa), kauppaostoksia (ekologista käydä ostoksilla pyörälenkin päätteeksi) ja lähes kaikkea mahdollista

Pieni reppu ei oikeastaan menoa haittaa, mutta se tarjoaa kuljetuskapasiteettia, jota monet talviurheiluvaatteet eivät tee puhumattakaan kesäurheiluvaatteista – kännykät alkaa olla liian isoja monen vaatteen taskuun. Kännykkä lenkillä on turvaväline, jota ilman en suosittele sisätiloista poistumista.

Suurin haittapuoli on hyvän repun melko korkea hinta, joka omalla kohdalla tarkoitti 150 euron lovea Visa-tiliin.

Elämäni huoltoasemat 1

Aina, kun ajan Tampereelle, kuten tänään tein, niin Linnatuulen ohi ajaessani tulee mieleen se perjantaipäivä, jolloin tulimme työkaverini kanssa tapaamisesta Tampereella: olimme kahvia juomassa, kun Espoosta työkaveri soitti ja kertoi, että kohta pidetään tiedotustilaisuus isosta organisaatiomuutoksesta. Onhan kaikenlaisia muutoksia aikojen saatossa tapahtunut, mutta mielenkiintoista, että tuo muistikuva jäi kiinni Linnatuuleen.

Mitään vastaavaa yksittäistä muistoa ei tule mieleen Suurlohjankadun Essosta, jonka ohi kuljin mm. kouluun seitsemän vuotta. Kittfallin Essosta (St1 nykyään, mutta mielessäni edelleen Esso) tuo mieleen kesäharjoittelun IVOn muuntoasemalla vastapäätä tien toisella puolella: kävin siellä tankkaamassa Lada Nivaa, ja yritin painaa lisää kaasua alennusvaihde päällä; turha toivo, sillä kaasu oli jo pohjassa. Evijärvellä 80-luvun alussa oli parempi auto, koska huolimatta tankkauksesta tunnissa tuli ajettua yli 100 km – rikos lienee vanhentunut.

Vuonna 1991 Saksassa kävin huoltoasemalla kysymässä neuvoa yhdestä osoitteesta kehnolla saksan kielen taidolla ja jotenkin kummasti ohjeistus painui päähän kertakuulemalla: links-rechts-geradeaus-links-links-rechts ... . Samalla reissulla pysähdyttiin moottoritiellä tankkaamaan ja autoja oli kuin markkinoilla ja niitä tankattiin pitkillä pitkillä letkuilla ja maksettiin käteisellä. Italiassa, edelleen samalla reissulla, näimme huoltoaseman, jonka pihassa oli pesukone harjoineen, muttei mitään seiniä ympärillä.

Jyväskylän ja Kuopion tien (siis Helsinkiin tai Helsingistä) risteyksessä on huoltoasema, jonne poikettiin Jyväskylän reissulla työkaverini kanssa ja aivan sattumalta samalla huoltoasemalla oli kuopiolainen professori, jolla oli näytepaketti työkaverilleni.

Oulun Zeppeliinillä en tahtonut pystyä kävelemään tankkaukseen vaatimaa muutama metriä vuonna 1997: olin ajanut Rukalta yhtä soittoa pysähtymättä ja sitä aiemmin lopettanut kesken Karhunkierroksen 50 kilometrin jälkeen.

Sitä huoltoasemaa, jonne kävelin bensaa hakemaan, kun olin tulkinnut Ladan bensamittarin väärin, en halua muistella, enkä sitäkään, josta soitettiin kyyti, kun viikon vanhasta Fiat Tiposta hajosi vesipumpun tiiviste.

Ydinvoima ja sukupuolineutraali avioliitto - täysin irrationaalinen arvio

Olen hämmentyneenä seurannut monia keskusteluja ja niissä käytettyjä perusteluja. Tänään keskusteltiin televisiossa Fennovoiman ydinvoimahankkeesta, jota vastustetaan ja varmasti myös puolustetaan (jälkimmäiset eivät ole niin äänessä) todellisuudessa sillä perusteella, että vastustaa tai puolustaa ydinvoimaa. Sen jälkeen aletaan kerätä argumentteja ydinvoiman kalleudesta (halpuudesta) tai venäläisyydestä (kotimaisuudesta) jne. Eikös sitä nyt voisi vaan ajaa omaa asiaansa kertomalla oikeat perustelut? No, tietenkin ymmärrän, ettei voi, koska kaikki kuvittelemme, että päätökset pitää tehdä rationaalinesti, vaikkei niitä kukaan oikeastaan niin tee (lue esim. Kahneman, Nopea ja hidas ajattelu, jos et usko fyysikkoa).

Mielestäni aivan sama asia ilmenee sukupuolineutraalissa avioliitossa, jonka puolesta ja jota vastaan esitetään mitään kummallisempia ajatusrakenteita, joista useimmat eivät kestä puolta minuuttia oikeaa rationaalista ajattelua. Voisiko tässäkin olla kyse siitä haluamme, ei siitä mikä on absoluuttisesti oikein? Rationaalisuudella naamioidaan oma mielipide vaikuttamaan joltain muulta kuin omalta mielipiteeltä.

Ydinvoimaan joudun olosuhteiden pakosta suhtautumaan lievän positiivisesti, joten pääsen siitä kuin koira veräjästä – ainakin eläkkeelle lähtöön asti.

Sukupuolineutraalista avioliitosta joku ystävistäni loukkaantuu, olen mielipideasteikolla missä vaan, joten en kerro kantaani, vaikka siihenkin voi suuttua. Jos suutut, laske kuitenkin kymmeneen ennen kuin lyöt! Ehdin alta pois tai huomaat, etten ole vihasi väärtti.

Kaikki urheilu on välineurheilua - lista välineistä

Ajattelin käsitellä urheilussa tarvittavia välineitä, mutta näin aluksi listaan niitä.

Juoksussa tarvitaan vaatteet, kuten niin monessa muussakin, mutta vaatteet riippuvat varsin paljon olosuhteista. Lisäksi juostessa pidetään erityiskenkiä, kuten monessa muussakin urheilussa. Pitkälle lenkille haluaa ottaa jotain mukaan, jolloin jokin varustevyö tai reppu on mukava; vanhat kännykät mahtuivat taskuihin, mutta uudet eivät aina. Lisäksi pimeässä pitäisi nähdä ja näkyä.

Hiihto lisää tuohon listaan lähinnä sukset ja sauvat, joita pitääkin nykyisin olla erilaiset perinteiseen ja luisteluun; monoja koskee sama juttu.

Pyöräilyssä osan varusteista voi kiinnittää pyörään, vaikka maantie- ja maastopyörissä näitä mahdollisuuksia ei yleensä ole kovin paljon. Pyöräily edellyttää usein työkalujen ja varaosien mukana pitämistä.

Hallissa uidessa vaatetus on vähäistä ja tärkeimmät varusteet ovat uimalasit ja uimalakki. Avovedessä uidaan usein märkäpuvussa.

Kaikissa lajeissa on mukava mitata sykettä, matkaa, nopeutta tai jotain muuta kiinnostavaa. Silmiä pitää ehkä suojata auringonvalolta ja ötököiltä.

Lisäksi tarvitaan välineitä kaiken tuon välineistön kunnossapitoon ja korjaamiseen.

Kaikki urheilu on siis välineurheilua. MOT

Miten kirja luetaan huolella?

Olin kuullut ystävältäni kirjasta nimeltä "Taru sormusten herrasta" jo 70-luvun lopussa tai viimeistään 80-luvun ekoina vuosina, mutten tainnut ystävääni uskoa tai sitten olen vaan luonnostani saamaton, koska kirja jäi hankkimatta. Osallistuin ensimmäiseen tieteelliseen kokoukseeni ulkomailla vuonna 1984: Indoor Air, Tukholma. Sillä reissulla satuin kirjakauppaan ja siellä näin sitten Tolkienin teoksen (The Lord of the Rings), mutta englanninkielisenä versiona. Englanninkielen taitoni ei ainakaan silloin ollut kehuttava, mutta päätin ostaa opuksen, jossa oli yksissä kansissa kaikki kolme nidettä ja kuusi kirjaa (se ei ole trilogia, vaikka usein myydään kolmena niteenä; tarkistaa itse mitä Tolkien kirjoittaa). Rahat olivat kuitenkin lopussa, kuten niin monta kertaa muutenkin ulkomaan matkoilla, mutta sain lainattua rahaa ystävältäni, joka on nykyisin Suomen tieteen huippu(ja).

En muista tarkalleen, koska aloin kirjaa lukea, mutta välillä usko omaan englanninkielen taitoon petti, kun tarina oli niin uskomaton - ensin mainittu ystäväni oli siis kumminkin ollut oikeassa. Ostin sitten suomenkielisen version, jotta sitä lukemalla saisi varmuuden asioihin. Luin sitten innoissani ääneen lapsilleni luultavasti noin vuonna 1991, koska nuorin ei tahtonut pysyä mukana juonessa. No, se oli aika pitkä urakka, muttei ainoa ääneen luettu kirja.

Palasin englanninkieliseen versioon jonkun ajan kuluttua, ja voi olla luin sen sitten saman tien uudelleen suomeksikin. Mutta tarina jatkuu, koska ensimmäinen puolen matkan triatlon-kisa oli niin tiukka, että arvelin sen jälkeen uskovani oppivan myös ruotsinkielen. Teoreetikkona luin pohjalle kieliopin eräällä Linnanmäen reissulla heti kohta triatlonin jälkeen. Sitten ole edessä vaikea päätös, että mitenkäs ruotsia sitten opiskelisin, ja päätin luottaa raakaan voimaan, joka monesti onkin paras vaihtoehto: alan vaan lukemaan jotain kirjaa, mutta sellaista, etten putoa juonesta. Valinta oli ”Sagan om ringen”. Luin sitä tosi hitaasti ja oikeastaan huono kielitaito ja tankkaava lukemistapa avasivat montaa asiaa uudesta näkökulmasta, mutta syynä voi olla myös erikielisten versioiden painotus, koska kieli muokkaa myös viestiä näköisekseen.

Varmistin tuon jälkeen lukemalla vielä muistaakseni ainakin suomeksi ja englanniksi, mutta sitten tulikin muuta luettavaa esim. Harry Potter, mutta siitä myöhemmin.