Voima vai taito?

Ylioppilasvuonnani olin Lohjan srk:n uudella hautausmaalla töissä. Olen monta hautaa täyttänyt ja seissyt arkkujen päällä sitä tehdessäni (ei onnistu muutoin, olen pahoillani). Sain istuttaa myös puita ja siellä on kolme komeaa kuusta komistamassa seuraavana keväänä kuolleen hyvän ystäväni Annen hautaa – harjulla lenkillä käydessä on hyvä edes kerran vuodessa käydä katsomassa kuusten tilanne. Ei ystävää sovi unohtaa vuosienkaan jälkeen sellaisen pikkuseikan takia, että hän sattuu olemaan kuollut. Ja joskus kerron Annesta hiukan lisää.

Siellä töitä tehdessä sain myös seurata hautakivien asennusta joko kokonaan uusien asennusta tai luonnollisista syistä kallellaan olevien tai kokonaan kaatuneiden korjausta. Hautakivi nyt ei näytä useinkaan kovin kummoisen suurelta, mutta kiven ei tarvitse olla kovinkaan iso ollakseen meille ihmisille painava. Näin kaksi tapaa toimia tai ainakin muistan vain kaksi:

1. Kaksi vahvaa (siis todella vahvaa) liikutteli niitä kahdestaan
2. Yksi nääntyneen näköinen vanha pieni mies liikutteli niitä yksikseen

Jos oikein muistan, niin kiven liikuttelu kahden miehen voimin vaikutti kovin vaikealta ja kivuliaalta, kun tuo vanha mies puolestaan siirteli kiviä kuin ne olisivat olleet puolillaan olevia 50 litran vesisaaveja.

Sama asia on tullut monta kertaa elämässä vastaan, kun olen tavannut erittäin kyvykkäitä ihmisiä, jotka omiin voimiinsa luottaen ovat tehneet työtään, joka on voinut olla vaikkapa vaativien tietokonealgoritmien tekoa. Ongelma kuin ongelma niin siihen on käytetty tuota omaa huippuosaamista (voimaa), vaikka saman homman olisi usein voinut tehdä jollain kiertotiellä tai joskus jättää kokonaan tekemättä, kun samaan vaikutukseen olisi päässyt ratkaisemalla jonkun kokonaan toisen ongelman. Tuosta on tullut usein mieleen se vanhan kivenpyörittäjä, joka osasi käyttää vain sen verran voimaa kuin kiven liikuttamiseen tarvittiin, koska hän ymmärsi miten kivi liikkuu helpoiten, vaikkei ehkä sitten kuljekaan ihan suorinta reittiä. Eihän hänellä olisi edes sitä voimaa ollut kiven liikuttamiseen pakolla.

Olkoon tämä lohdutuksena meille kaikille, joille ei ole suotu suuria voimia ja kykyjä. Asioita voi edistää ja ongelmia ratkoja muutoinkin kuin ihan suoraviivaisella voiman käytöllä. Veljeni lapualaisella voimamiesapella oli toki tapana sanoa, että ”jollei se mene voimalla, niin minä suutun”.

Sanaton ajattelu

Minulla on koira, kultainnoutaja Nefer, joka autuaan tietämättömänä kaikenlaisista eläinpsykologien hömpistä ajattelee – selkeästi ja paljon. Mutta mitenkäs se ajattelee, kun sillä ei luultavasti ole sanoja? Vai onko sillä kumminkin?

Blogissani pihakivistä kerron fyysiestä työnteosta, jota ajattelu kumminkin ohjaa, ja tätä viimeistä kiveä kaivaessani tajusin ajattelevani ilman sanoja tai oikeastaan vaan väänsin milloin sieltä ja milloin tuolta, ja välillä viskoin maata alle. Tärkeä havainto siksi, että aina yrittäessäni pohtia Neferin ajattelua alan käyttää sanoja, enkä pääse niistä millään irti – ainakaan juuri siinä tilanteessa. Havaitsin toki siinä tehdessäni, että parempi on välillä käyttää sanoja, kun esimerkiksi sanoilla tulee heti mieleen, että kiveä kannattaa vivuta etenkin siltä puolelta missä se on alempana.

Suuresti arvostamani psykologi ja taloustieteen nobelisti Daniel Kahneman kuvaa kirjassaan Nopea ja hidas ajattelu ajattelu hienosti näitä kahta järjestelmää:

1. Nopea sanaton ajattelu, joka käyttää aivojemme täyden kapasiteetin ja ihan kivuttomasti, ja vastaa vaikeisiinkin kysymyksiin lähes välittömästi, tosin vastaus on vastaus johonkin toiseen ja yleensä helpompaan kysymykseen.
2. Hidas sanallinen ajattelu, jota suuresti hidastaa sanojen (abstraktien käsitteiden) käyttäminen ja joka usein rassaa varsin kovasti aivoja, jonka takia sitä usein vältämme. Hidas ajattelu tosin yleensä vastaa paremmin vaikeisiin kysymyksiin ja sen avulla voi välttää monta nopean ajattelun sudenkuoppaa.

Nefer lienee siis varsin hyvä nopean ajattelun käyttäjä, vaikka onkin koira. Mutta osaan itsekin kaivaa kiveä maasta ilman sanoja, joiden käyttö toki mitä ilmeisemmin nopeuttaa hanketta.

Nefer on eri mieltä ulosmenemisestä ja jo ihan ihan pienenä.

Pihakivien esiin kaivaminen

Kaivoin tänään suurehkon kiven ylös pihastani: aikaa siihen meni pari tuntia ja kivi on niin suuri, että sen liikuttelu lienee vaikeaa. Miksi siis tein näin?

Ensimmäinen vastaus voisi olla, että koska kivi oli sentään sen verran pieni, että kykenin sen vääntämään nurmikolle ilman suurta loukkaantumis- tai muuta riskiä. Oikein ison kiven tai kannon kanssa joutuu käyttämään voimaa ja kaikenlaisia kikkoja, joista osa ei aina ole niin kovin onnistuneita: tänään kaaduin vain kerran, kun kangen ote kivestä lipesi.

Toinen vastaus voisi olla historiassa, koska lapsuuden kotini pihassa kaivettiin ylös kivi, jota pidin aika kauniina ja sen päällä istuminenkin sujui hyvin (kaikkien kivien muoto ei suosi istumista). Mukavan muiston jättänyttä asiaa on mukava toistaa tai yrittää mielessään palata menneeseen ”onnelliseen maailmaan”.

Kolmas vastaus voisi olla se, että olen käyttänyt kiviä pihani ”koristamiseen” ja työntänyt niitä pitkin pihaa uusiin paikkoihin. Kaikki kivet eivät kumminkaan ole kovin sopivia pihan kaunistamiseen, mutta tämä uusin tuntuu siltä.

Neljäs kohta voisi liittyä työntekoon ilman sanallista ajattelua, mutta käsittelen sitä seuraavassa blogissani.