Kun tietoa todella tarvitaan – osaamisen huoltovarmuus I 28.3.2022

Johdanto

Olen laatimassa uutta blogitekstiä Professoriliiton blogiin (proffablogi). Ajattelin palata osaamisen huoltovarmuuteen, josta aihepiiristä julkaistiin  tekstini 28.3.2022, siis melko pian Venäjän hyökättyä Ukrainaan.

Tästä alkaa aiempi kirjoitukseni:

Oma organisaationi VTT perustettiin 16.1.1942 sota-ajan tarpeisiin. Silloin tutkimme muun muassa ”heikkolaatuisia ruokatarvikkeita, korvikkeita, palosuojelua, palamattomia puumateriaaleja ja korsukamiinoita”¹. VTT ei syntynyt tyhjästä vaan se perustui Teknillisen korkeakoulun ja Helsingin yliopiston jo 30-luvulla tekemiin ehdotuksiin. Päättäjien olisi kannattanut tarttua ehdotukseen jo ennen 2. maailmansotaa, koska sota-aikana monet hyvät kehittämisideat kaatuivat osaamisen tai resurssien puutteeseen.

Kansallinen ja kansainvälinen huoltovarmuus koostuu monesta osasta, joiden toimivuutta ja yhteensopivuutta on vaikea arvioida ennen kriisin kehittymistä.  Materiaali- ja energiahankintoja voi tehdä vielä kriisin aikanakin. Materiaalien hinta voi toki nousta ja niitä voi olla vaikeaa tai lähes mahdotonta saada, mutta saatavuutta voi pyrkiä parantamaan monin keinoin myös kriisin jo ollessa päällä. Energian tuotannon ongelmat ovat jo moninaisempia, mutta energian tarvetta voi vähentää säästämällä kulutuksesta. Osaamista sen sijaan on varsin hankala ostaa enää kriisin sattuessa, joten sitä pitää olla varastossa. Riittävän hyvän oman osaamisen kehittäminen vie helposti tieteen kvartaalin eli neljännesvuosisadan tai enemmän, oli sitten kyse viranomaistoiminnasta, sotilasosaamisesta, kansainvälisestä politiikasta tai mistä tahansa tieteestä. Monessa tapauksessa osaamisen suora hankkiminen ulkomailta on jollei mahdotonta niin ainakin hyvin vaikeaa, etenkin jos on kyse kansallisesta turvallisuudesta. Tieteellistä tietoa tutkijoille tai tiedustelutietoa sotilaille toki voi hankkia kriisinkin aikana, mutta tiedon hyödyntäminen vaatii laaja-alaista ja syvää osaamista kummassakin tapauksessa.

“Luottakaamme siis viranomaisten ja tutkijoiden tilannearvioihin ja niistä seuraaviin koveneviin rajoituksiin. Lopullisen analyysin voi tehdä vasta tilanteen mentyä ohi. Vasta silloin selviää valintojen hyvyys ja oikea-aikaisuus. Kriisin jälkeen voidaan arvioida miltä vältyttiin ja miltä olisi voitu välttyä. Juuri nyt kriisin keskellä on viisainta luottaa viranomaisten malleihin, koska heillä on käytössään laajin tietopohja ja pitkäaikainen kokemus.”

Edellä olevan tekstin (edit: vain osa tekstistäni tuossa linkissä) kirjoitin kaksi vuotta sitten koronakriisin alkuhetkillä 24.3.2020. Virusten käyttäytymistä voi jossain määrin ennustaa matemaattisilla malleilla, joiden soveltamista ja rajoitteita tuolloinen kirjoitus käsitteli. Ongelma on vaihtunut vielä meneillään olevasta koronakriisistä vaikeammin ”mallinnettavaksi” poliittiseksi ja sotilaalliseksi kriisiksi, täysimittaiseksi sodaksi Euroopassa.

Tutkijoilla ja tutkimuksella on kuitenkin olennainen rooli myös nykyisessä kriisissä. Me, suuri yleisö, emme ole perillä kaikesta valtionhallintomme käytössä olevasta tietämyksestä ja asiantuntemuksesta. Turvallisuuteen liittyvissä asioissa näin on ollut, tulee aina olemaan ja täytyykin olla, joten nyt vaaditaan vielä syvempää luottamusta kuin koronakriisin hallinnassa. Tutkijoilla ja asiantuntijoilla on myös toinen paljon julkisempi rooli, kun he selittävät aamusta ja illasta toiseen tapahtumien taustoja eri medioissa. Meidän kansalaisten tiedon tarve on suuri, ja kriisien poliittisessa ratkaisussa äänestäjien mielipiteet ja niiden muutokset ovat tärkeässä roolissa.

Mielenkiintoista on viimeisen vuosikymmenen aikana sattuneiden kriisien erilaisuus. Vain muutama vuosi sitten oltiin huolissaan terrorismista, pakolaisvirroista ja politiikan nopeasta muuttumisesta. Sen jälkeen iski virusepidemia ja kohta sen päälle sota naapurissa. Näkyvissä on pula ruoasta ja energiasta. Nämä kriisit ovat yllättäneet poliittiset ja muut päättäjät lähes kaikissa maissa, ja myös varautumisessa on ilmennyt pahoja puutteita. Tällainen ennustamattomuus tekee vaikeaksi tutkimusrahoituksen suuntaamisen vain tarkkaan valituille aloille siinä toivossa, että juuri niiden tuloksista ja ennen kaikkea osaamisesta olisi hyötyä tulevissa kriiseissä.

Viimeaikainen muotisana tutkimusrahoituksessa on ekosysteemi, joka tarkoittaa verkostomaista toimintaa, jossa osapuolet tukevat ja täydentävät toisiaan. Tämäntapaisia verkostoja on ollut jo pitkään ennen kuin ne osattiin nimetä ekosysteemeiksi. Omalla ydinjätteiden loppusijoitusalallani kaikki toimijat ovat osallistuneet Kansalliseen ydinjätehuollon tutkimusohjelmaan (KYT). Jätteen tuottajat toimivat myös ohjelman rahoittajina. Viranomaisella (STUK) on tärkeä rooli tutkimushankkeiden valinnassa, mutta myös ministeriöt, voimayhtiöt ja Posiva osallistuvat päätöksentekoon. Tutkimuslaitokset ja yliopistot ovat puolestaan ehdottamassa ideoitaan ja toteuttamassa niitä myönnetyllä rahoituksella. Suurin osa alan tutkimuksesta ja kehityksestä on tehty voimayhtiöiden rahoituksella Posivan kautta, mutta KYTin tapainen julkinen foorumi on taannut erityisesti viranomaisten käyttöön olennaisen tärkeää osaamista ja osaajia. Vastaavanlainen malli on ollut käytössä myös reaktoriturvallisuusalalla, jonka merkitys mahdollisessa kriisitilanteessa (ydinvoimalaonnettomuudet Suomessa tai lähialueella) on luonnollisesti suurempi kuin jäteosaamisella.

Ydintekniikan osaamisen kehittäminen aloitettiin Suomessa 50- ja 60-lukujen vaihteessa, ja jo vuonna 1962 aloitti toimintansa tutkimusreaktori Espoon Otaniemessä. Ensimmäisen sukupolven tutkijat ovat jo aikaa sitten jääneet eläkkeelle tai jo kuolleet, mutta osaamista on kyetty Suomessa kehittämään koko tämän 60 vuoden jakson aikana, koska ydinvoimalla on nähty tulevaisuus Suomessa. Monessa muussa maassa on ydintekninen osaaminen alkanut heiketä, kun ydinvoimasta on päätetty luopua. Meillä on siis tällä alalla kyky nopeaan reagointiin, jos tarvetta ilmenee.
Poliittiset ja taloudelliset päättäjät vaikuttavat merkittävällä tavalla kulloinkin rahoitusta saavan tutkimusalan toimintaan. Suurin ongelma on se, että kutakin erillistä alaa on melko helppo ajaa alas: eläkkeelle tai muualle töihin menevien tilalle ei oteta uusia, näkymien heiketessä uuteen työpaikkaan hakeutuminen on yksilön kannalta vain muutaman kuukauden prosessi ja tulevaisuuden muuttuessa epävarmaksi lähtöhalut vielä kasvavat. Siten jo muutamassa vuodessa voidaan hävittää vuosikymmenten työ osaamisen kehittämisessä ja verkostojen luomisessa.
Ilman yliopistojen ja tutkimuslaitosten toimintaa monen pienen alan osaaminen kuihtuu ja katoaa, eikä enää ole käytettävissä, vaikka tarve ilmaantuisikin. Osaamisen huoltovarmuus ei kuitenkaan mielestäni voi perustua siihen, että tutkijat ja heidän tietonsa kykkisivät jossain varmuusvarastossa odottamassa huonoja aikoja. On pidettävä huolta kansallisten ekosysteemien elinvoimasta ja toimivuudesta: tutkijoista, viranomaisista, teollisuudesta, kaupasta ja koko kansalaisyhteiskunnasta tämän kaiken takana. Ukrainan sota on osoittanut, että kansakunnan pitää ensin näyttää kykynsä selviytyä kriisistä jonkin aikaa omin voimin. Sen jälkeen se voi saada apua. Kun sitten apua saa, sen vastaanottaminen ja käyttäminen vaatii osaamista, jota ei voi kehittää viikoissa tai kuukausissa normaalioloissakaan, saati sitten keskellä kriisiä.
Joten muun huoltovarmuuden lisäksi pitää turvata osaaminen, ja juuri siihen tehtävään VTT perustettiin 80 vuotta sitten tammikuussa. Juhlat pidämme koronakriisin takia vasta toukokuussa.