Oma pääasiallinen ja pitkäaikainen työnantajani VTT joutui
aloittamaan ensimmäiset yt-neuvottelunsa vuonna 1993. Niiden seurauksena sai
lähteä noin 300 henkeä. Olin silloin aktiivisesti mukana henkilöstön
edustajana. Sen jälkeen on ollut monta yt-kierrosta ja moni tuttu ja pari
parhaimmista ystävistäni on saanut lähteä. Kuitenkin väkeä on otettu myös
lisää, joten ennen vuotta 2013 organisaatiomme koko pysyi noin 3 000 työntekijän
paikkeilla, joten työpaikkoja ei oikeasti menetetty vaan organisaatio vain
vaihtoi muotoaan pysyäkseen kehityksessä mukana. Viime vuosina väen määräkin on
vähentynyt.
Samaan aikaan kaikki tutkimuslaitokset vähentävät väkeään
kuten myös useimmat yliopistot. Oma yliopistoni ilmoittaa tämän kirjoittamisen
jälkeisenä päivänä (27.1.2016) tutkimus- ja opetushenkilöstönsä vähennyksistä;
tukihenkilöstön suurista leikkauksista on jo ilmoitettu.
Kilpailu rahoituksesta on kiristynyt Suomen lisäksi myös
EU-alueella, eikä rahoituksen kasvua ole näkyvissä lisävuosina. Yritän ohjata
viittä nuorta tutkijaa tohtoreiksi, mutta pieni epätoivo alkaa vallata mieltä,
vaikka tietenkin käymme kaikki mahdolliset rahoituslähteet huolella läpi, jotta
heillä olisi valmiina tohtoreina mahdollisuudet jatkaa tutkimustyötä. Osa
jatkaa varmuudella, mutta yhä suurempi uhka alkaa olla, että osan pitää
työllistyä jossain muissa töissä.
En kirjoita tätä valittaakseni tai edes pyytääkseni lisää
rahaa, vaan kertoakseni kuinka vaikeana tällainen ikääntynyt fyysikko Suomen
tilanteen näkee. Tutkimus- ja opetusorganisaatiot ovat nyt pienenemässä, vaikka
samalla pitäisi kehittää uutta osaamista ja uusia osaajia.
Haluan kertoa tukeni oman yliopistoni väelle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti