Paikkaansa etsimässä

Syyslukukauden alku Lohjan yhteislyseossa 1972: Olen 14 vuoden ikäinen ja menossa viidennelle luokalle oppikoulussa, mutta joudun menemään rehtorin luo kysymään, että mihin luokkaan menen. Hän vastaa, että käy koputtelemassa kaikkien viidensien luokkien ovia ja kysele minne mahtuu. A-luokkaan en kelpaa, eikä B ota vastaan, mutta jo C:n kohdalla tärppää. Minusta tulee V C -luokan oppilas.

Luokassamme on 41 oppilasta, joista vain yhdeksän on poikia, mutta sen paremmin tyttöjä kuin poikiakaan en tunne: minun kun kuuluisi olla IV A luokalla, johon kuuluin oppikoulu-urani kolme ensimmäistä vuotta. Putosin A-luokasta C-luokkaan kertaheitolla.

Mitenkäs näin pääsi käymään? Sekä koulu että äitini oli huolissaan motivaatiostani, josta on oltu sen jälkeen lukemattomia kertoja huolissaan, kun en kai osaa hötkyillä tarpeeksi. Joka tapauksessa minulle ehdotettiin yhden luokan yli hyppäämistä, ja kun se oli kumminkin urhoollisempi vaihtoehto kuin jäädä paikoilleen hyväksyin ehdotuksen. Ja näin on tullut myöhemminkin valittua mahdollisuuksista vaikeampi tai vaikein, jos vaihtoehtoja on ollut tarjolla.

Hyvin se lopulta meni. Matematiikka oli helppoa oppia ja pienellä valheellisuudella sain hiukan ansaitsemaani paremman arvosanan. Reaaliaineissa olen aina ollut hyvä. Ainekirjoituksen aiheet olivat kannaltani mahdottomia (Miksi piti muuten ainetta edes kirjoittaa?), mutta Lohjan linnusto ilman mitään tietoja linnuista oli rakenteellisesti oikein, mutta sisällöltään tyhjä – hyväksyttiin kumminkin.

Kielissä kävi ihan hullunmylly, kun oma ikäluokkani oli aloittanut englannin ensimmäisellä luokalla, mutta ihan eri kirjalla kuin tämä toisena vuotena aloittanut, mutta vuoden pidempään opiskellut, ikäluokka. Ruotsia uudet luokkatoverini olivat lukeneet neljä vuotta oman kahta vuottani vastaan. Neljännen luokan kesäkokeet kumminkin suoritin.

Uudessa luokassa, uusien kavereiden kanssa ja uusia kielten oppikirjoja tavaten olisi toivonut edes pientä ymmärrystä osakseni ja hiukan aikaa tavoittaa muut. Sitä ei sallittu ja minäpä lopetin kielten opiskelun kokonaan: en lukenut sanakokeisiin, en lukenut muihinkaan kokeisiin ja tuijotin tunnilla synkkänä pulpetin kantta. Tinkimättömyyteni palkittiin ruhtinaallisesti ja sait ehdot sekä englannin että ruotsin kielestä, mutta suoritin ne menestyksellä samana päivänä (kävin välillä kotona tunnin nokosilla).

Lukiossa opin taktikoimaan ja ottamaan sen aikaisen yhdeksän pisteen sijaan mieluummin huonosta tyylistä kaksi kahden pisteen virhettä tai yhden kuuden pisteen virheen. Loppu hyvin kaikki hyvin, joten kirjoitin kummastakin cum lauden, vaikka tavoite oli korkeammalla, mutta esteestä tavoitteen pääsemisen välillä kertoo toinen tarina.

Jotkut meistä ovat ikään kuin aina oikealla paikalla, eikä heidän tarvitse, tai ainakin luulen niin, pohtia koko ajan omaa paikkaansa ja omien valintojen vaikeita seurauksia (cl kielistä ja hiukan alentunut keskiarvo veivät minut Helsingin yliopistoon fysiikkaa lukemaan Teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan tai lääketieteen sijaan). Tuon valinnan, jonka yritin saada kääntymään toiseksi, seuraamuksista ei kerro yksi tarina vaan lähes koko blogini sisältö. Paikkaani olen saanut sitten etsiä ja etsintä jatkuu edelleen. Lohduttakoon tämä tieto muita paikan etsijöitä.

Tämä tarina on tosi ja todistan sen neljällä kuvalla.