Hanko 6.12.1977: Kolmekymmentä nuorta miestä
(mukana tuleva Mauno Koiviston vävypoika) sankarihaudoilla pistimet
kiinnitettyinä, voisiko noin pientä joukkoa nimittää jopa kunniakomppaniaksi?
Suurin osa taitaa pelätä vasemmalla puolella olevan alikersantin pistintä,
jonka terävä kärki liikkuu varsin lähellä omaa vasenta silmää - eteen ja olalle
vie -komentojen jälkeen. Mitään ei kuitenkaan satu ja Jumala ompi linnamme
-virrenkin laulamme, jollei oikealla sävelellä niin kumminkin sanoilla.
Hangon rannikkopatteristo valitsi sankarihaudoille
parhaan osastonsa, Hästö-Busön linnakesaarella majailevan aliupseerikoulun,
joka oikeastaan oli jo päättynyt, kaikki oli ylennetty alikersanteiksi, tulevat
sijoitukset kerrottu, lomat pidetty ja jäljellä oli enää 60-vuotista
itsenäisyyttään juhlivan Suomen tilaisuuksiin osallistuminen ja etenkin tuo
kunniavartio. Koululla oli pidetty hyvää kuria ja järjestystä (muun muassa kolmen
kilometrin aamulenkki viiden minuutin kuluttua herätyksestä - valmistautumista
yhteen Suomen suurimmista sodanjälkeisistä sotaharjoituksista, Harjoitus 77,
jossa pääsimme toimimaan suomalaisen merijalkaväen, rannikkojääkärien, loppusodan
tulenjohtajina - HS:n aikakone kertoo lisää Hiidenveden ylityksestämme), joten olin oikeastaan hiukan järkyttynyt, kun palasin lomaltani
saarelle pari päivää huonompien jälkeen ja pari päivää parhaita ennen, kaikesta
epäjärjestyksestä, jonka armeija salli siirtoa odotellessa.
Pahin pelko oli kuitenkin vasta edessä, kun
Hangosta piti kuljettaa meidät K-veneellä takaisin Hästö Busön saarelle -
talvimyrskyssä. Internetistä (kts. Hangon pts edellä) löysin muun muassa tällaisen kuvauksen kalustosta:
” Teräsrakenteisia Y-veneitä (yhteysvene) ja K-veneitä
(kuljetusvene) saatiin 1960-luvulta alkaen. Ne olivat suuri parannus, vaikka
olivatkin lähinnä veden pinnalla kulkevia konehuoneita.” Pahempiakin tarinoita on tarjolla, mutten niistä vuonna 1977 tienyt mitään. Tunsin oloni paremmaksi
kovassa myrkyssä, jos seisoin ohjaamosta alas konehuoneeseen vievillä portailla
ja katselin aaltoja, jotka ainakin muistikuvissa olivat veneen korkuisia.
Sotilailla oli tosiaan valittu tila, ja puupenkit, veneen ruumassa, jonka keskellä
oli meluisa dieselmoottori, joka tarinan mukaan oli samanlainen kuin
lättähattujunissa.
Tuosta reissusta kuitenkin selvittiin, tavarat luovutettiin
ja meidät kuljetettiin paremman sään vallitessa Lappopohjan satamaan, josta matka
jatkui: itse päädyin Santahamimaan Rannikkotykistökouluun Reserviupseerikurssille
156. Santahamina liittyy nykyisyyteen sillä tavoin, että lähes päivittäin saan
kuunnella ampumista saarella, vaikka isoimmat aseet ovat joko kokonaan
vaienneet tai vaikenemassa, kun rannikkotykistö lopetetaan aikansa eläneenä.
Santahaminasta saimme myös päivällisen jälkeen lähteä vapaasti Helsingin keskustaan
- bussilla 86, jonka numeron muistin vielä hyvin, kun aloin käyttää bussia 85
kotimatkoihini.
Myöhästyimme kuitenkin Ratekosta päivän verran, emmekä olleet
mukana koulutuksessa, kun varuskunnan tavat kerrottiin, joten sain moitteet
ruokalassa heti alkuun: ”Eikö upseerioppilas tiedä miten pöydästä noustaan?”, ”En
tiedä herra yliluutnantti!” ei ollut oikea, vaikka tosi vastaus. Saman päivänä
lisäksi huomautus oppitunnilla nukkumisesta - kahdesti.
Muistan hyvällä kouluttajiani majuri Laaksoa, ylivääpeli
Periahoa ja kersantti Muuroa, joista kahden jälkimmäisen kanssa olin myös Säkylässä
alokkaita kouluttamassa, ja ylivääpeli Muuron tapasin muutamaan otteeseen
kertausharjoituksissa. Majuri Laakso oli mukana vuoden 1968 selkkauksesta (kts. sivu 20), josta
on kerrottu televisiossakin: Russarön päällikkönä ja kapteeni Laakso joutui varautumaan ampumaan
varoituslaukauksia Suomen aluevesille tunkeutuvalle Neuvostoliiton sotalaivalle,
jonka kannella oltiin kuitenkin paraativarustuksessa. Laakso kuvasi meille
tapahtuman kulkua koulutuksemme aikana. Hän myös huomautti virren veisuuta
harjoitellessamme, että sävel oli kuin Maamme-laulusta, mutta sanoista
tunnisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti