Kesä 1997, Etelä-Saksa, päällikkö, päällikön varamies ja sen päiväinen autokuljetta kauppalanvyysikko matkalla.
Auton mittari näyttää aamulla ajoon lähtiessä 24 astetta. Tavoitteena ajaa Münchenistä Frankfurtin lentokentälle Finnairin viimeiseen lentoon, "juoppojunaan", Helsinkiin klo 21.35. Aikaa on runsaasti ja sää suosii. Päivä on sunnuntai, joten aikaa hankkiutua ajoissa koneeseen on ollut koko viikonloppu.
Auton mittari näyttää 35 astetta, ilmastointia ei ole ja liikenne moottoritiellä pysähtyy. Saksalaislapset ja heidän vanhempansa näyttävät tottuneen kuumuuteen. Me emme. Vihta puuttuu, mutta sen ehtisi ehkä tekemään tien läheisistä lehtipuista.
Myöhäinen lounas ja lasi valkoviiniä, muttei tietenkään kuljettajalle. Hiukan oleilua saksalaisen pikkukaupungin torilla - hienoa musiikkia. Aikaa on vielä runsaasti.
Matkaan, mutta "taivaat avautuu ja sataa vettä raivoten". Lämpötila laskee 15 asteeseen. Ruuhka on hirmuinen, mutta hellittää. Aikaa ei enää ole. Vesiliirron vaarasta huolimatta vauhti 120, ja vastaantulevilla kaistalla autoja pitkin ja poikin moottoritietä. Ilman mutkia kumminkin vuokra-autojen palautukseen ja siitä koneeseen.
Finnair ilmaan ja suoraan ukkosmyrskyn sydämeen. Kapteenin varoitus ja lentoemännät istuutuvat lähimmälle tuolille - mitään miettimättä ja yhtään epäröimättä. Kone menettää korkeutta, moottoreista ei kuulu ääntä ja päällikkömme on juuri mennyt toilettiin, eikä tiedä lainkaan mitä on menossa.
Myrskystä päästään ja matka jatkuu kohti kotimaan seikkailuja, joista jälleen kerran kerron ehkä vasta elämäkerrassani, jos silloinkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti