Kesä 1995, jossain päin Suomenlahden saaristoa, rannikkolinnake: Kevätilma on kuuma ja maastopuku lämmin, joten saamme komentajalta vapauden pitää ylänappia auki.Komentajan alaisten mukaan hän ei usko sodan ratkeavan napeilla, mutta tasapelin tullessa...
Seison iso rannikkotykin takana hellesäällä kiikarit silmillä, kumisaappaat jalassa, kypärä päässä, kuulosuojaimet korvilla, maastopuvun ylänappi auki seuraamassa ammuntoja: pojat haluavat päällikön mielipiteen ammuntojen sujumisesta. Jokainen lähtölaukaus on kuin kova isku päin naamaa ja kiikari kääntyy aina sivuun. Tykin takana, 50 metrin päässä, on kaksi lääkintämiestä; saaressa on lääkäri; samoin ambulanssi; laiturissa on rannikkouisko koneet kuumina valmiina viemään sen ambulanssin Hangon aluesairaalaan, joka on valmiudessa; nuorena tykillä ampuminen ei pelottanut, mutta lähes nelikymppisenä tuon kuvatun ajatusketjun seuraaminen tuo lisää hikeä pintaan. Hyvin se ammunta meni, vaikka maalilauttaa ei saatukaan upoksiiin, eikä sitä edes olisi annettu upottaa kuin ihan vahingossa; valtiolla sellaisenaan olisi varaa.
Harjoitus loppuu; viimeisenä yönä tunti unta, kun linnake vaihtaa omistajaa pariin kertaan yön aikana; hylsyjä keräämään kallioilta ja betonivarustuksien päältä; tossahan hylsy ihan ruostuneen rautatangon vieressä; ja hitot mikään rautatanko tajuaa univelkainen pää, kun käsi on kymmenen sentin päässä, ja antaa käskyn paeta - suurta mustaa kyytä. Kumpi pelästyi enemmä kyy vai minä jää ei koskaan selvinnyt. Jos kyy olisi ollut nopeampi olisin saanut kumminkin yhden kertausharjoituspäivän lisää ja saanut viettää yön siellä Hangon aluesairaalassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti