”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan,
ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” Näin kirjoittaa Paavali
Hebrealaiskirjeen luvussa 11, heti ekassa jakeessa, mutta vain vuoden 1938
käännöksessä. Uudempi kääntäjä on päätynyt varsin kryptiseen sanailuun: ” Usko
on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.”
Jälkimmäisen muotoilija lienee saanut vaikutteensa Wittgensteinilta, joka tosin
vertaa ”sanomista” ja ”näyttämistä”. Yhtä kaikki uskossa on kyse muusta kuin
siitä, että uskonko Newtonin mekaniikkaan, josta todella voi sanoa ja jopa
laskea kaikenlaista ilman että pitää yhtään turvautua tuohon Wittgensteinin
”näyttämiseen”.
On uskoa ja uskoa: sellaista Paavalin uskoa, johon toivo tarrautuu
vaikkei sitä nähdä, ja sitten sellaista uskoa, jossa tiede väistyy uskon tieltä
noihin ”sanomiseenkin” liittyvissä asioissa. Jääkö jälkimmäiseen uskoon enää
sitä toivoa? Itse olen elänyt tuon näkymättömän uskon mukaan, vaikkei uskominen
mikään helppo asia ole kenellekään.
Mitä seuraa, kun usko muutetaan kuin tieteeksi, jossa on
tiukkoja aksiomeja ja sääntöjä? Mielestäni siitä seuraa fundamentalismia, jossa
tiedetään vastaus kaikkiin ja kaikkein vaikeimpiinkin kysymyksiin. Keskustelu
on turhaa, koska oikea vastaus tiedetään jo. Ja usko muuttuu kerskailun
kohteeksi: rukoillaan monisanaisesti ääneen, ei Jumalaa varten, vaan ihmisiä;
kehuskellaan Jumalan rauhalla, vaikka ihminen päältä katsoen ei omaa edes
auttavaa maallista rauhaa; pidetään itseä ja muita uskontovereita muita ihmisiä
parempana; halutaan sulkea seurakunta maallisilta, jotka siis ovat
tervetulleita, kunhan, kunhan muuttuvat tosiuskoviksi.
Kärjistän yllä, mutta tuossa osa syitä miksi haluan olla
mukana nimenomaan Tulkaa kaikki – liikkeessä, jossa toki on omat
fundamentalistinsa. Kumminkin voisimme toivoa, että seurakunta on meitä kaikkia
varten: niitä, joiden usko heikko; niitä, joiden usko on vahva; ja niitä,
joiden on vaikeaa enää uskoa tai luottaa mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti