Irtisanomisia kolmella vuosikymmenellä

Usein sen kuulee puhelimessa, joskus lounaalla, ja joskus olen tiennyt sen ennen kuin henkilö itse. Omalle kohdalle se ei ole (vielä) sattunut, vaikka on saattanut olla lähelläkin, joten ei ole tarvinnut kellekään soitella. Omalla työpaikallani asia alkoi vuonna 1993, mutta muistan hyvin myös vuodet 2002 ja 2013. Huomenna (27.10.2014) se taas alkaa.

Vuonna 2002 lähdin virkavapaalle kesäkuun alussa tutkimusryhmän päällikön paikalta. Olin lähdössä vanhempieni pihasta, kun akavalaisten luottamusmies soitti ja alkoi kysellä kahdesta alaisestani taustatietoja – heillä oli irtisanominen edessä. Vastasin, että ”kiva kuulla... Ei kun, miten tän nyt sanoo. Hyvä tietää, että voin taustoittaa”. Eihän siinä mikään ole koskaan auttanut. Toista näistä kavereista kykenin myöhemmin auttamaan saamaan töitä.

Vuonna 1993 istuttiin lounaalla ja yhden päällikön alainen alkoi kovin myötämielisen keskustelun esimiehensä kanssa; hän oli vaan myöhässä, koska irtisanominen odotti, mutta hän ei vielä tiennyt, mutta minä, värvätty yt-neuvottelija tiesin jo. Siitä tuli ikävä olo. Kaveria ei sitten irtisanottu, vaan hänestä tuli määräaikainen ja monen vuoden päästä palasi vakituiseen työsuhteeseen. Tuo 1993 kierros oli ensimmäinen minun töissäni, ja kaiken kaikkiaan 300 hengen työt katosivat. Omasta yksiköstäni katosi seitsemän eli joka kymmenes työpaikka, ja yksikkö hajotettiin ympäri organisaatiota. Yritin värvättynä yt-neuvottelijan puolustaa omiani, kun pomot luovuttivat, ja tukenani minulla oli ay-aktiivi, laborantti. Kai me jotain saatiin aikaan, etenkin kun oma päällikköni tuli viime hetkellä avuksi; tappioksi meni verenpainearvojen nousu 15 pykälällä, kun oikeasti kotona oli vaikeaa ja väitöskirja olisi pitänyt tehdä loppuun.

Olen huomenna menossa Ruotsiin, jossa olimme ostamassa rippipukua nuoremmalle tyttärelleni vuonna 2003 ja puvun sovitus oli juuri pahimmassa vaiheessa, kun puhelin soi ja hyvä ystäväni ja kollegani soitti saaneensa potkut. Pakko siinä sitten oli puhua, vaikka tyttärille isän kiinnostuksen kohteen vaihtuminen yllättäen ei tuntunut mukavalta.

Kesällä 2013 oli vielä parempi ystävä kyseessä ja hän kertoi asiasta lounaamme puolessa välissä. Sen jälkeen oli 17 raskasta päivää ennen kuin prosessin ensimmäinen vaihe eli työaikapäätteen viimeinen leimaus oli tehty.

Vuonna 1993 en vielä ymmärtänyt asian vaikeutta, mutta 20 vuotta elämää on antanut ymmärrystä siitä kuin vaikeaa asia on kyseessä, kun usein vuosikymmenien työn jälkeen saat tiedon, että olet tarpeeton. Se on oikeastaan raskasta henkistä väkivaltaa, josta seuraa myös fyysisiä oireita, unettomuutta jne. Väkivallan kohteelle toivoisin hyvää ja asiallista kohtelua, jos kerran on pakko päättää työsuhde, niin voisi sen tehdä edes asiallisesti. Lisäksi toivoisin mahdollisuutta pitää läksiäiset ja antaa koko yhteisön surra menetyksiään.

Mutta huomenna siis odotan jälleen kerran ainakin yhtä soittoa ja tällä kertaa taas Ruotsiin.