Olen fyysikko, enkä kielitieteilijä, mutta olen kumminkin lukenut
myös kielitieteen opuksia. Kielen ymmärtämisen kannalta on olennaista, että
sellaiset äänteet, jotka liittyvät merkityseroihin lausutaan selkeästi
eroavina: tiili-diili, seal-zeal (sulkea/hylje-into), pin-bin
(kiinnittää-astia), pat-bat (taputtaa-lepakko/maila), vine-fine (köynnöskasvi-hieno/sakko).
Mielenkiintoista tietenkin on myös se, että englanninkielessä sama sana
merkitsee montaa asiaa, mutta joskus kumminkin erotus tehdään.
Edellä on kyse soinnittomasta ja soinnillisesta
äänneparista: k-g, p-b, t-d, v-f jne.
Suomenkielisiä esimerkkejä on vaikea keksiä,
koska niitä on vähän, ja siksipä vaikkapa suomalaisen k ja g ovatkin lähempänä
toisiaan kuin jossain muissa kielissä. Kyse ei ole siitä, ettemme lausu
huolella soinnillisia äänteitä, vaan siitä, että soinniton äänne ja sen
soinnillinen pari pitää lausua selkeästi eri tavalla: kunnolla kolahtava k
ja geelimäinen g, niin hyvin menee.
Suomenkielessä on vastaavia vaikeuksia aloittelijalle ja miksei
edistyneemmällekin: pula-pulla-pulaa-pullaa-puulla, pasi-paasi-passi tai
muta-mutta-muuttaa-muuta. Tuommoisia kun ei kaikissa kielissä ole tai ne eivät
ainakaan ole niin yleisiä.
Suomen kielen lausuminen on usein aika laiskaa ja energiaa
säästävää, joten paukahtavan p:n ja bambun pehmeän b:n on säästeliäälle
kielenkäyttäjälle vaikeaa.
Ekologinen kielemme!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti