Harrastin nuorena liikuntaa, jota jossain vaiheessa alkoi vaikeuttaa revennyt nivelkierukka. Sen jälkeen liikunnan harrastus oli epäsäännöllistä aina 39-vuotiaaksi asti. Tyttäreni harrasti silloin kilpauintia, ja hänellä oli parhaimmillaan kahdeksan treeniä viikossa - heidän piti uida paljon hitaita harjoituksia peruskestävyyden kehittämiseksi. Tiesin siis alhaisen sykkeen harjoittelun hyödyllisyyden, mutta kun mies taitaa olla typerimmillään noin 40-vuotiaana, niin tietenkin sitä halusi pitää samaa vauhtia kuin nuorena.
Ennen sykemittarin hankintaa ihmettelin kuinka pahasti seiskan hiihtolenkillä saattoi sammahtaa viiden kilometrin kohdalta alkavaan nousuun (luulin myös, että seiskan lenkki riittää harjoitteluun). Hankittuani sykemittarin havaitsin, että rauhallisena pitämässäni harjoittelussa syke olikin 165, josta se ylämäessä nousi aina arvoon 180 tai ylikin - se mittari kun ei laittanut mitään talteen. Mäkeä taidettiin mennä ylös aika lähellä silloista maksimisykettä, ja luulin sitä siis normaaliksi harjoitteluksi. Kierroksen jälkeen silmissä näkyi sinisiä renkaita ja jalat tärisivät - siis yhden vajaan seiskan kierroksen.
Aloinpa siis opetella harjoittelua alle 120:n sykkeellä, jolla sen aikaisessa kunnossa juuri ja juuri sain jotain juoksuntapaista aikaiseksi. Tiellä juostessani vilkuilin sykemittaria, kun ajattelin, että on se tosi noloa juosta niin hiljaa ja vilkuilemalla vakuuttelin itselleni, että syy on hitaassa harjoittelussa.
Hidas harjoittelu on kuitenkin nopeasti palautuvaa (ei ole viikkoa paikat kipeinä, jos ollenkaan), sitä on oikeastaan mukava tehdä ja lisäksi aikaa voi käyttää tunteja, jolloin voi hiihtää vaikka viisikymmpisen tai juosta puolimaratonin tai enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti